maanantai 14. maaliskuuta 2016


Tämän viikon pyhitän tarinoille lapsuuteni eläimistä.

Meillä oli hyvin salliva lapsuudenkoti sisareni kanssa eläinten suhteen.
Eläimiä sai olla ja niitä innokkaasti tutkimme isämme ohjauksessa.
Kerron mieleenpainuvimmista eläimistä aikajärjestyksessä pienen tarinan.
Onhan sitten ylhäällä ainakin täällä blogissa.

Sami

Sami, pieni rupikonna löytyi maaseudulta, mummolan lähellä virtaavan joen reunamilta matonpesureissulla.
Olin tuolloin itse n.4-5 vuotias.
Pyydystin sen ja ihastuin siihen koko pikku luonnontieteilijän sydämelläni.Pienen pieneen sammakkoon.
En muista, oliko äitini kanssa kovakin vääntö, mutta Sami matkusti kun matkustikin purkissa kanssamme linja-autolla Helsinkiin.
Isämme oli meitä vastassa, ja muistan, kuinka innoissani hänelle Samia esittelin.
Isällä oli yllätyksenä viedä minut ja pikkusisareni sirkukseen, joka oli Helsingissä vierailulla, tuolloin 60-luvun keskivaiheilla.
Äitini sitten jatkoi kotiin Samipurkki laukussaan.
Alusta alkaen oli sovittu, että Sami saadaan ottaa, jos siitä pidetään hyvä huoli.Matoja piti lähteä kaivamaan, satoi tai paistoi.
Ja muistankin, kun Ruskeasuon pöheiköissä niitä kaivelimme.Saman puiston laitamilla, jossa opin pyörällä ajamisen taidon.
Sami asusteli terraariossa, Mannerheimintien kotimme ikkunalaudalla.
Sillä oli siellä litteä kivi, joka nojasi toiseen,vaihtelevaa kasvistoa, uima-allas ja oksia ym.
Sen pesä oli siellä litteän kiven alla,katseilta piilossa.
Sami kesyyntyi kovasti kuukausien saatossa ja sen ruokavalioon lisättiin hyönteisten lisäksi jauhelihanokareet, joita heiluteltiin sen edessä tikun nokassa, josta se ne nappasi.
Samin kanssa opin vastuun alkeita.
Muistan myös, kuinka se käänteli ja väänteli kaulaansa, kun sitä rapsutteli niskasta ja sen silmät lumpsivat kiinni hyvänolon tunteesta.
Sami selvästi oppi äänistä, kun oli ruoka-aika.Silloin se aina ilmestyi kivensä alta tähyilemään, jos sattui olemaan päiväunillaan.
Sen muistan, etten ymmärtänyt, miksi sen piti kakkia uimakuppiinsakkin, vesi kun piti heti vaihtaa uuteen.
Sami eli perheessämme vuoden, pari ja olisi elänyt luultavasti pidempäänki, jos sille ei olisi käynyt hullusti muuttaessamme Helsingistä Espooseen 1968.
Suru oli suuri, kun uudessa kodissa Samia ei alkanut kivensä alta kuulua ja totuus meille paljastui.
Sen kivi oli muuttoautossa liikkunut terraariossa niin, että Samin takajalat olivat jääneet puristuksiin ja se oli halvaantunut.
Sitä en muista, auttoiko isämme sen autuammille kutuvesille, vai kuoliko se sitten itsestään.
Sen muistan, että itkusilmässä sen hautasin uuden kotimme takapihalle.

Samin tarinaa seurasivat jotkut sammakonkudun "hautomiset", jotka päättyivät sitten kyllä niihin kymmeniin pikkusammakoihin, jotka olivat päässeet kotiimme ympäriinsä ja äitimme niihin taisi sitten lopulta hermostua.

Kuvassa viimekesäinen kaveri samoilta seuduilta mummolasta, tiedä vaikka jotain sukua Samille. :)






8 kommenttia:

  1. Nuo pienet sammakonpoikaset ovat kyllä hellyyttävän näköisiä. Niinkuin kyllä kaikki eläin lapset.
    Varmaan mielenkiintoinen sarja tulossa :)

    VastaaPoista
  2. Eikö vain olekkin? :) Kiitos Seija, mukavaa, että pidät ajatustani mielenkiintoisena.<3

    VastaaPoista
  3. Voi, miten kiva muisto lapsuudestasi! Varmaan aina, kun näet sammakon palaa muisto Sami-sammakosta mieleen.
    Onhan sammakot aika vekkuleita.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Sirpa!<3 Kyllä se Sami pientä tyttöä silloin niin kosketti, että muistuu aina mieleen.
    Sammakoissa on jotain koomisen vekkulia.:)

    VastaaPoista
  5. Voi miten ihana tarian. Sammakot ovat minusta niin suloisia... ainakin pienenä =D. Hienosti ja tunnollisesti hoidit Samia ja opit varmasti paljon. Luonto ja eläimet ovat niini ihana asia että toivon jokaisen niistä nauttivan mutta myös kunnioitavan. Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle <3!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Katinka! <3 Kun on oppinut jo pienestä rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa ja eläimiä, sitä taitoa osaa arvostaa ja vaalia ja siirtää omille lapsilleen ja toivottavasti lapsenlapsilleenkin vielä joku päivä :)Ihanaa alkanutta viikkoa sinullekin!

    VastaaPoista
  7. Ihana lapsuusmuisto! :)
    Minä myös rakastan ja kunnioitan luontoa ja eläimiä, mutta olen hieman "arka" tutustumaan lähemmin varsinkin käärmeisiin ja liskoihin ;) Yhtäkään karvaista eläinlasta sitävastoin tuskin pystyn vastustamaan =D
    Innolla jään odottamaan seuraavaa tarinaa lapsuutesi eläimestä ♥

    VastaaPoista
  8. Voi kiitos Ansku! <3
    Minä olen siitä kummajainen naisihminen, että en pelkää käärmeitä, enkä liskoja ollenkaan.
    Vaskitsankin olen ottanut luonnossa monia kertoja käteeni ihailtavaksi. Miesystäväni taas pelkää käärmeitä kuollakseen. :)
    Ihan kirpunkokoisia suuremmat hämähäkit taas "ällöttävät" minua.En voi niitäkään tappaa, vaan pyydystän purkkiin sisätiloista ja vien pihanperälle. :D En tiedä, mikä hämähäkeissä on, että kuvittelen niiden purevan.Kaikennäköisiä, suurempiakin hyönteisiä voin ottaa käteeni ilman mitään ongelmia, mutten hämistä.

    VastaaPoista