Artjärven kauniin, keltaisen puukirkon risti sädehtii kirkkaassa auringonpaisteessa ja kurkoittelee lokakuista sinitaivasta.

Tässä kirkossa vanhempani on vihitty ja äitini kapeasta uumasta huolimatta minä olin hääjuhlassa jo mukana.

Kovin totisina jännityksestä kaksi hyvin nuorta ihmistä astelee kuvassa kohti alttaria.

Kirkossa on siunattu ja hautuumaalle laskettu ikuiseen lepoon monia rakkaita sukulaisiani.

Mirjam Matilda mummu, Ville pappa, Helka täti, Lea täti, mummun ja vaarin nimetön pieni poika, vanha vaija ja Vilhelmiina isomummu, vaarin vanhemmat,

 jotka kerkesin oppia tuntemaan pienenä tyttönä.

Käyn hautausmaalla ollessamme maalla.

Tiedän, että edesmenneet suvun naiset arvostaisivat sitä, että hautansa ovat hoidetut ja niille on laitettu kauniit kukat.

Napakoita karjalaisemäntiä kun olivat ja näissä asioissa eivät varmastikaan toivoisi leväperäisyyttä.

Minulle on myös tärkeää viestiä yhteisölle, ettei rakkaitamme olla unohdettu.

Minulle tämä on kunniakysymys jonka teen erittäin mielelläni.

Kummitätini kanssa käymme kesällä vuorotellen katsomassa, että kukat ovat kunnossa.

Onneksi hän asuu lähempänä, joten haudoilla on myös talvella kynttilät juhlapäivinä.

Hän oli laittanut haudat niin kauniisti talvea kohti nyt kun viimeksi kävin.

Kanervia ja lehtikuusen havuja.

Hautausmaalla on tähän aikaan vuodesta aivan erityinen kauneus.

Puut ruskassaan ympärillä korostavat rauhan ja kaihon tunnelmaa.

Lukiessaan edesmenneiden nimet kivistä hiljentyessään hetken haudalla,

konkretisoituu heidän muistonsa vahvana.