Tämä tuli kuin varkain, 

ensilumi Saunalahteen!

Hötöä vasta, mutta kuinka se muutti mielentilan kertaheitolla talviseksi.

Syksy jäi taakse ja ajatuksiin tuli muistista kaikkea talveen liittyvää.

Aurinkokin paistaa ihanasti ja sää on pirpsakka!

Mukavaa alkuviikkoa! <3 <3

Syksyllä maistuu suppispiirakka.

 Löysimme isännän kanssa maalla parisenkymmentä litraa vakkaripaikoiltamme.

Tällä kertaa kätkin suppikset ja muut aineet (riisiä, pari supulia, kananmunaa, pekonia, mustapippuria, loraus kaurakermaa ja pirske savuaromia, suolaa) voitaikinakuoreen. 

Hyvää oli!

 Rantalenkilläni sain aikani etsiä tikkaa, ennen kuin se osui silmiini suuressa männyssä.

Kuulin nakutuksen, muttei millään meinannut löytyä, että missä.

Tikka oli kovin korkealla, joten kuvat ovat hiukan puuroiset.

Lokakuun kukkia.

Lenkin varrella sai ihastella niin orvokkeja kuin leinikkejäkin vielä kesäloistossaan.

Mustarastas luuli olevansa minulta hyvin piilossa pusikossaan.

Eihän se tiennyt, että pystyin  zoomaamaan sen lähemmäksi.

 Syysmyrskyt merellä kuljettavat rantaan paljon puutavaraa.

Aikaisemmin kerroin mielipaikastani maalla, navetan takana.

Ja kuinka sen viereen on kerääntynyt kaikkea maastosta löytynyttä kuin "alttariksi."

Lupasin Sydämellistä -blogin  Henskulle kuvata mainitsemani vanhan katajan rungon, johon kivi on aikojen saatossa kasvanut sisään.

 Löysin tämän luonnon taideteoksen metsästä.

Tässä muita ympäristöstä löytämiäni esineitä.

Kuinka kaunis on ruostunut rauta männynkaarnaa vasten? :)

Sydän mielisi runoksi rustata nämä ajatukset ja tunnot.

Kaiken kaihoisan kauniin, mitä silmät näkevät.

Taas on ilta.

Niin päivällä, kuin vuodellakin.

Muistoja työntyy pellonlaidassa katselijan mieleen.

Kuinka oli kaunis kesä, vihreät lehdet ja kukkaset.

Oli iloa, onnea ja auringon lämpöä.

Tuon saman auringon, joka nyt maalailee kuparikullallaan pellon, puut ja kaiken.

Kävelen hiljaa takaisin talolle päin, vilkaisen vielä olkani yli,

aurinko on jo mennyt ja yksinäinen heinäntähkä hävinnyt pimeään.

Sisällä sytytän lampun eikä ikkunasta näy enää muuta kuin sen varjo.

Pelargoniani muuttivat eilen mukanani kaupunkiin mummulan porstuasta,

 kun palasimme maalta.

Isossa kestokassissa oksia taittui ja kukkapalloja vaurioitui.

Nipsin sieltä täältä painavia kukintoja myös maljakkoon siistiessäni kukat ruukku kerrallaan ikkunan eteen.

Ja,

 hetken oli kuin kesä olisi palannut, kun vielä aurinko paistoi niihin niin kauniisti.

Tiedän surukseni sen, etteivät enää kohta ole tuossa kunnossa,

 kunhan nyt edes nuo kymmenet nuput vielä kerkeisivät aukaista.

Saadakseni niiden vehreydelle lisäaikaa, niitä varmasti kannattaisi pitää parvekkeella pakkasiin, mutten jaksa ruveta siirtelemään niitä sitten öiksi sisälle.

Ovatpa nyt tuossa ilonani niin kauan kuin jaksavat loistaa.

Tsemppaamme sitten toinen toisiamme talven pimeillä seuraavaa kevättä kohti. :)

Minulla on maalla vielä suuret vehreät puskat minttuakin.

Nappasin kimpun mukaani, kun alkoi pitkästä aikaa tehdä mieli kreikkalaisia lihapullia.

Tuore minttu käy mitä mainioimmin lihapullien mausteeksi, 

jokainen Kreikan kävijä tämän tietää.

Uunivuokaan niiden kanssa lähti mukaan peruna-ja porkkanalohkoja, omia papuja, pitkiä sipulisiivuja,

tomaattimurskaa, pippuria,laakerinlehtiä, suolaa ja kasvisliemikuutioita ja tietenkin suurempi kuin aimoannos oliiviöljyä Kreikan malliin.

Nautiskelimme kuopuskikkarapään kanssa päivälliseksi fetan ja kreetalaisen kuivutetun ohrakorpun kanssa, jota dipataan liemeen ja kerätään herkkumaut suuhun.

Ruokaillessani selailin samalla postin tuomaa mainoslehtistä.

Voi hyvät hyssykät!

Kesäisten pelargonia- tunnelmien jälkeen minut heitettiinkin jo keskelle joulua lokakuun lopulla!

Ei ole mikään ihme, että nykyihmisellä on haasteita pysyä henkisesti eheänä ja koossa.

Kiire, hektisyys, älytön aistien stimulointi ja tämä, ettei tulevia aikoja ja juhlia kohden saisi enää mennä hissukseen ja omassa rauhassaan.

Kyllä pitää kilpailu kaupan alalla huolen siitä, että pitäisi olla ainakin sesongin verran ennen h-hetkeä valmiina!

Ja tämähän ei ole sitä ennenvanhaista ennalta valmistaumista,

 kun tarpeita oli varastoitava ja säilöttävä pitkin vuotta, jos niitä jouluunsa halusi.

Mutta, pitäisikö minun nyt tosiaan tästä juuri kesän hyvästeltyäni singahtaa  joulukoriste-ostoksille...

Huomaan, että oltuani paljon maaseudulla luonnonrauhassa ja metsässä,

aidon asian ytimessä,

minua suorastaan ilettää tämä nykykoneisto, jossa pieni ihminen häviää rattaisiin ja

unohtaa kohta itse sen, mikä on tärkeintä.

Mitäpä, jos yhtäkkiä lopettaisimmekin kokonaan turhan kuluttamisen,

 kaikki me tällä pallolla.

Tarvitsisiko enää kehitellä kalliilla rahalla robotteja ja muita korkean tekniikan härpäkkeitä suoltamaan hyödykkeitä ja krääsää markkinoille, 

jospa vaikka ohjautuisivatkin nekin rahat ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Nyt lopetan, ennen kuin lähtee kokonaan laukalle tämä sormi tässä näppäimistöllä. :)

Mukavaa viikon jatkoa! <3 <3

Syksyn sävyt

Päätin osallistua osaltani blogeissa kiertävään haasteeseen syksyn sävyistä.

Haasteen alullepanija on Tiiu Puutarhahetki-suurien unelmien puutarhablogista.

Haasteen säännöt:

- kerro postauksessasi kuka haasteen aloitti (Tiiu Puutarhahetki-blogista)
- tee postaus sinulle rakkaimmista syksyisistä sävyistä
- haasta kolme tai useampi blogiystäväsi mukaan
- käy kirjoittamassa postauksesi Puutarhahetki -suurien unelmien puutarha -blogin Syksyn sävyt kommenttikenttään

- voit osallistua myös Instagramissa. Merkitse silloin kuvasi #syksynsävythaaste ja @puutarhahetki

Ota sinäkin tästä haaste!

Artjärven kauniin, keltaisen puukirkon risti sädehtii kirkkaassa auringonpaisteessa ja kurkoittelee lokakuista sinitaivasta.

Tässä kirkossa vanhempani on vihitty ja äitini kapeasta uumasta huolimatta minä olin hääjuhlassa jo mukana.

Kovin totisina jännityksestä kaksi hyvin nuorta ihmistä astelee kuvassa kohti alttaria.

Kirkossa on siunattu ja hautuumaalle laskettu ikuiseen lepoon monia rakkaita sukulaisiani.

Mirjam Matilda mummu, Ville pappa, Helka täti, Lea täti, mummun ja vaarin nimetön pieni poika, vanha vaija ja Vilhelmiina isomummu, vaarin vanhemmat,

 jotka kerkesin oppia tuntemaan pienenä tyttönä.

Käyn hautausmaalla ollessamme maalla.

Tiedän, että edesmenneet suvun naiset arvostaisivat sitä, että hautansa ovat hoidetut ja niille on laitettu kauniit kukat.

Napakoita karjalaisemäntiä kun olivat ja näissä asioissa eivät varmastikaan toivoisi leväperäisyyttä.

Minulle on myös tärkeää viestiä yhteisölle, ettei rakkaitamme olla unohdettu.

Minulle tämä on kunniakysymys jonka teen erittäin mielelläni.

Kummitätini kanssa käymme kesällä vuorotellen katsomassa, että kukat ovat kunnossa.

Onneksi hän asuu lähempänä, joten haudoilla on myös talvella kynttilät juhlapäivinä.

Hän oli laittanut haudat niin kauniisti talvea kohti nyt kun viimeksi kävin.

Kanervia ja lehtikuusen havuja.

Hautausmaalla on tähän aikaan vuodesta aivan erityinen kauneus.

Puut ruskassaan ympärillä korostavat rauhan ja kaihon tunnelmaa.

Lukiessaan edesmenneiden nimet kivistä hiljentyessään hetken haudalla,

konkretisoituu heidän muistonsa vahvana.

Syksyn ruskameressä, lokakuu yllättää lämpöaallolla.

Yht'äkkiä kammarin ikkuna on täynnä kärpäsiä, kymmeniä, satoja!

Mistä lie heränneet, kun me lämmitimme sisällä ja aurinko ulkopäin ikkunaan.

Minä huidoin niitä avatusta ikkunasta, kuopus kikkarapää listi lätkällä.

Herra Sisun ja nuorison kanssa viikonloppureissussa maalla.

Pihassa nyt vuoden toiseksi kaunein näkymä.

Värit leiskuvat!

Se kaunein näkymä on keskikesällä.

Vietimme lauantaina aikaa Orimattilan vanhassa kehräämössä

jossa on vaikka mitä kivaa kirpparin ja Drockilan kynttilä-liikkeen lisäksi.

Suosittelen myös Piparuuti-kirppistä.

Tyttären täysvillainen huppari-löytö tuulettuukin tuossa ekassa kuvassa,

minä en taaskaan päässyt ihanien villasukkien ohi hankkimatta paria.

Kehräämön kirpparilta lähti mukaani 0,50 sentillä pahvitettu Turun taidemuseon  Helene Schjerfbeck näyttelyjuliste, jossa hänen maalauksensa Siuntion kartanosta.

Muistan, kun isälläni oli mökki Siuntiossa ja kävelimme kartanon alueella ja yritimme löytää juuri oikeaa kohtaa maastosta, missä hän on sen aikanaan luonnostellut.

Leikimme myös isäni kanssa ajatuksella pääsystä kartanon vintteihin tutkimaan,

 josko vaikka kuivunut maalauspensseli löytyisi. 

Se olisi ollut suuri aarre.

Lokakuisella iltagrillillä olikin tänä viikonloppuna erityisen ihana istua

 kun oli niin uskomattoman lämmin.

Sisukin parkkeerasi loimun eteen nautiskelemaan. (viimeinen kuva)

Pelargoniani ovat täydessä kesäiskussaan porstuassa ja voivottelen jo valmiiksi niiden

tulevaa näivettymistä täällä kaupunkiasunnon kuivuudessa ja liiallisessa lämmössä.

Minä en yksinkertaisesti raaski viedä niitä tuossa kauneudessaan pimeään maakellariin talvehtimaan, joten tuon ne jo toista talvea tänne kotiin kärsimään keskuslämmityksen kuivuudesta.

Aluksi niitä oli kaksi, nyt neljä ruukullista.

Alennuksesta alkukesällä ostamani, tummasävyisempi kukanraatokin

on kotiutunut mummulan porstuaan ja kukoistaa nyt upeasti.

Haravan jatkeena tyttäreni kanssa heiluimme, mahtavia aamu-usvia ja iltaruskoja ihastelimme.

Katsellessani kuopus kikkarapään puutarhatuolien viemistä navetanvintille,

koin hienoista haikeutta.

Mutta,

 enköhän minä ainakin vielä kerran tänä syksynä pääse palaamaan rakkaaseen pihaan.

Mukavaa alkanutta viikkoa! <3 <3