maanantai 21. elokuuta 2017




Monet ovat varmasti lukeneet kirjan "Pieni suklaapuoti"?
Ihana elokuvakin siitä on tehty.
Minä pidän tarinasta erityisen paljon.
Enkä vähiten sen tähden, että tunnen niin omikseni ne salaperäiset tuulet, jotka kuiskailevat ja tekevät päähenkilöstä levottoman.

Minulle alkavat kuiskia tuulet joka vuosi näihin aikoihin.
Jonain aamuna loppukesästä havahdun niiden tuomaan tuoksuun.
Se ei tuoksu enää lämpimältä, pehmeältä.
Siinä on se tietty raikas vivahde, joka havahduttaa minut ja tekee levottomaksi.

Sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan -huolettomat,hitaat kesäpäivät. Minä tiedän jo.
Syksyn lähestymisen merkit ilmestyvät vaivihkaa.
Aloitan jokavuotiset riittini.
"Tämän teen nyt antaumuksella, saattaa olla kesän viimeinen mahdollisuus"...

Mielen valtaa suuren suuri haikeus.
Vielä se ei ole kovin vahva, mutta tunnen sen kyllä jo luissani.
Aistini muuttuvat hiukan hysteerisiksi, rekisteröimään jokaisen uuden viestin.
Nyt lähtivät pihan pääskyt, nyt lakastuivat nuokin kukkaset.
Tarkkailen pihakoivujen lehtien värisävyä ja rauhoitun vasta, kun ne selkeästi näyttävät vielä vihreiltä. Silti pihalle leijailee jo keltaisiakin lehtiä.
Kaikki tämä johtaa myös jonain päivinä armeliaasti siihen, etten tunne juuri mitään.
Ilottomana ja turtana raahustan aamun iltaan.
Kunnes saan jostain piristysruiskeen,tormistun ja nautin taas kaikesta vielä kesäisestä.

Minua eivät valitettavasti"vielä on kesää jäljellä"-laulut eikä vakuuttelut auta.
Tunnen itseni jo niin hyvin tämän asian tiimoilta.

Mainita täytyy, että ei tämä asia minua täysin invalidisoi.
Osaan kyllä iloita, ja iloitsenkin kaikesta loppukesäisestä ihanasta.
Sienimetsästä, kypsyvistä marjoista ja muusta sadosta,sumuisista aamuista ja pimenevistä illoista.
Tänä kesänä melankoliassakin on oma vivahteensa, koska vuorotteluvapauteni päättyy vajaan kahden kuukauden päästä.
Tämä kesä on ollut niin erityinen ja hieno, että on niin haikeaa, kun se pikkuhiljaa
alkaa olla lopuillaan.

Tiedän kuitenkin,että kesän päättymisen ja syksyn alkamisen välissä tulee olemaan taas virstapylväs.
Jonain kauniina aamuna olen hyvästellyt tämän kesän lopullisesti ja rakastamani syksy saa tulla.

Mukavaa alkanutta viikkoa! <3 <3














































lauantai 5. elokuuta 2017



Mikä päivä!
Meidän piti viettää se tyttäreni ja mutsimuikkusen kanssa kolmisin, mutta muikkunen oli nukkunut huonosti yön ja oli liian töttis liittymään seuraan.

Treffasimme tyttäreni kanssa Ruoholahdessa ja aloitimme kultturellin päivämme Kaapelitehtaalla Valokuvataiteen museolla.
Heikki Willamon "Myyttinen matka"- valokuvanäyttelyllä.
Näyttely on siellä 13.8.asti.
Itse pidin eniten mustavalkoisesta lyhytelokuvasta, joka pyörii näyttelytilassa.



























Metrolla keskustaan ja ratikalla Johanneksen kirkolle Nina Haation klik ihanista ihanimpaan näyttelyyn Galleria Fridaan.
Matkalla törmäsimme kirkolle päin kulkevaan morsmaikku/kaaso kulkueeseen. 

Olimme myytyjä tyttäreni kanssa Ninnun suloisten teosten edessä.
Sain galleristilta luvan ottaa kuvan teoksesta, joka pääsee minun kotiini.
Kyllä olet taitava Ninnu! <3
Suosittelen näyttelyä ehdottomasti! Näyttely on Galleria Fridassa (Korkeavuorenkatu 25)
10.8.asti











Sitten jatkoimme Kinopalatsiin lunastamaan liput elokuvaan, jota aioimme mennä hiukan myöhemmin katsomaan.
Sieltä ruokamessuille rautatieaseman kupeeseen.
Maistelimme muikkuja, loimulohta, salaattia,kalapyöryköitä, juureslastuja ja päälle muurinpohjalettu mansikkahillon ja kermavaahdon kanssa.


Ruokailun jälkeen Helsingin tuomiokirkon gryptaan katsomaan Aleksander Lindebergin hienoja kuvitustöitä.
Muistan useammankin kuvan lapsuuteni satukirjoista.
Tuomiokirkonkin pihalla näimme morsiammen.




















Lopuksi vielä leffaan.
Kävimme katsomassa espanjalaisen Iciar Bollainin ohjaaman elokuvan Oliivipuu.
Niin tunteisiin menevä elokuva. Nieleskelin monessa kohtaa.
Samaistuin syvästi elokuvan isoisän rakkauteen tiettyä oliivipuuta kohtaan, jonka ympärille tarina muodostuu.

Vaikka maalla on ihanaa, välillä on tosi virkistävää köyskennellä myös Helsingin taide tarjontaa kartoittamassa. :)
Ihana päivä, kiitos Anna! <3

Mukavaa viikonlopun jatkoa! <3 <3

perjantai 4. elokuuta 2017



Pihanurmi on taas kasvanut ja suorastaan rehottaa apilaa, kun saavumme jälleen mummulaan.
Haluan kiihkeästi heti mielipuuhaani.
Isäntä vetää vanhan leikkurin käyntiin kun en itse siihen kykene, mutta minä haluan ajaa.
Pitäisi käydä pikkulassakin.
Hiki alkaa kerääntyä otsaan ja niskaan lippiksen alle, mutta työ vie aivan mennessään.
Ihana vetää siistejä suoria pöheikköön ja nähdä, kuinka kaunis piha alkaa kuoriutua sen alta.
Nyt pitäisi jo mennä.
En malta.
Tuolta vielä ja tuolta.
No kyllä minä vielä tuonkin mutkan vedän.
Näin mennään loppuun asti.
Hetkeksi talon portaille istumaan ja ihastelemaan kättensä jälkeä ja kaunis näkymä maksaa koko vaivan.
Sitten ämpärit käteen ja hakemaan sadevesitynnyreistä vessaan vettä.
Siinä ihastelen vielä pihaa ja annan veden lorista ämpäriin.
Kuuloaisti työntyy röyhkeästi näköaistin edelle ja keski-ikäistä viedään jalat ristissä.
Nyt ei ole mahdollisuuksiakaan enää keretä talon sisävessaan, vaan viiletän kumarassa ulkohuussiin niin, että puuliiterin ohittaessani pöly vaan nousee klapikatoksessa.


Miten suloista ja jännää onkaan sitten kiertää taas kaikki paikat ja tutkia tarkkaan, mitä on viikossa kerennyt tapahtua.
Kurpitsa etenee käärmeen lailla sille laittamaani lavaa pitkin.
Kesäkurpitsat sen juurilla ovat jo hyvää vauhtia kasvamassa.
Istutin sen siemenet myöhemmin kun huomasin, että tämä aiempi olikin tavallista kurpitsaa.
Yrttipenkissä tykätään olla juuri tässä paikassa.
Vihertää ja vehertää.
Jopa siemenistä istutetut basilikat ovat jo kasvun tiellä.
Harmi, että niistä näyttävät heti tykkäävän myös ökkimönkiäiset.
Salaattiin taas paljon itse kasvattamaa, rucolan kukkaa ja ketunleipää myös koristeeksi.


















Kaikki kukatkin loistavat.
Siitä tämä sateinen ja ajoittain viileähkökin kesä on hyvä, että kaikki kasvava tykkää.
Kun sitä aurinkoakin aina välillä pienen annoksen saa.
Tuvan pöydälle pitää ehdottomasti käydä tuotapikaa keräämässä kesäkukkakimppu.
Nurmenleikkuun jälkeen yksi tärkeimmistä asioista.












Metsäänkin keritään.
Ihmettelen aivan hulppeaa määrää metsämansikkaa.
Sienestäjän suu pysyy sopivan makeana koko matkan.
Mietin mielessäni, että johan tätä saisi täältä ämpärillisen, jos lähtisi varta vasten metsään mansikkaan.
Mutta, eipä tarvitse tänä vuonna ilman sieniäkään näköjään olla.
Keltaista gourmetkultaa pilkistää vähän joka puun takaa edetessä.
Kerään tarkoituksella napakoita pieniä kun tarkoitus on sitä pikkelsiä tehdä.
Isäntä keskittyy mielellään niihin suurempiin yksilöihin.
Viimevuotisen pikkelsin liemen makuun en ollut kovin tyytyväinen. Netistä sen pongasin.
Laittaisikohan tänä vuonna ihan oman, mieleisensä.
Vaikka piparjuurta, kun siitä niin kovasti tykkään.





Sisukin pääsi taas tyttären mukana mummulaan.
Voi että, voi että!
En voi olla tätä rescue-tyyppiä kehumatta.
Koiruliini kuin ihmisen mieli, niin kuin mummu olisi taas sanonut.
Sisulle on nyt hankittu proteesi tuohon takajalkaan.
Mikä riemukas laukka, kun pääsi neljällä tasakorkuisella jalalla menemään.
Voi Sisu, voi Sisu, ikävä sinnuu jo on!



Jos en ihan väärin muista, kun keskityin niin istutuspuuhiin, rakas vanha omenapuu lapsuudestani asti, ei kukkinut tänä kesänä.
Alkaakohan sitä jo ikä tosissaan painaa.
Vanhus menetti pari oksaakin, kun aiemmin alkukesällä kaadettiin iso koivu, joka kaatuessaan vetäisi omenapuulta oksia omillaan.



Ja niin.
Olen iltaisin tuntenut luissani  jo pari kertaa syksyn.
Aikaisemmin pimenevät elokuun illat, se tietty tunnelma ja tuoksu.
Ihan hentona ja ohikiitävänä, mutta sinne suuntaan se kesä kuitenkin on jo selvästi enemmän kallellaan.
Sen huomaa myös yhtäkkiä pienistä, salakavalasti esiin tulleista viesteistä.
Silmiini osuivat kuin varkain, mummulan pihapihlajan punertuvat marjat.
Tai se, kun keittiön ikkunasta näkyi noin kolmen,neljänkymmenen yksilön rastasparvi pihalla.
Uskon, että niillä on jo ryhmämatka etelään hankittuna.


En kuitenkaan anna - ei niinkään rakastamani syksyn, vaan lähestyvän talven vielä kiusata mieltäni.
Kesää on vielä pitkä siivu jäljellä.



Ihan yksistä onnellisimmista hetkistäni tänä kesänä olen viettänyt riippumatossani Enni Mustosen uusimmasta nauttien.
Päivän nautinnollisten puutarhahommien ja muiden tekemisien päälle kun siihen käy kiikkumaan torkkutäkin kanssa ei paina emäntää mikään.
Aurinko siivilöityy vanhojen koivujen oksistojen väleistä kasvoille ja lämmittää suloisesti.Taivaalla haukka huutaa "kii kii",tuuli käy vienosti ja minä uppoan tarinaan,ah!


Kolme vuotta sitten kirpparilta hankittu projektituolikin pääsi vihdoin käsittelyyn.
Hankin sellaisen pienen, naisen käteen sopivan hiomakoneen.
Pitkällä roikalla navetan seinästä sähkö ja siinä me vierekkäin isännän kanssa touhusimme.
Minä hioin ja isäntä klapi pöllejä.
Tuolissa oli sellainen tumman violetti "karmea" lakka.
Hioin sen puupintaan asti, mutta jätin pientä muistoa lakan väristä niin, että näyttää hieman poiskuluneelta vanhalta maalilta siellä täällä.Tämä päätös syntyi tehdessä, kun näyttikin niin hienolta niin.
En tiedä vielä vedänkö öljyllä pinnan, vai annanko olla ihan krouvisti noin.
Ja sitten tuo kangas.
Mutsimuikkunen jopa tykkäsi siitä, minä en.
Kun en pidä tyylihuonekaluista sellaisenaan muutenkaan.
Tästä on tarkoitus tulla moderni ja iloinen.Vähän jopa hippi ehkä.
Mietin vaihtoehdoiksi jotain mustavalkoista graafista tai sitten jotain akvarellityön sivellinjäljen näköistä suurta värikästäkin kangaskuosia.
Tiedän, kun se osuu eteeni.








Oi näitä usvailtoja.
Tämä nainen ravaa kuin innostunut hieho paikasta toiseen, että varmasti kerkeää pysähtyä ja nauttia näkymistä joka ilmansuuntaan, ennen kuin sumu häviää tai tulee liian pimeää.








Tai iltoja yleisestikin.
En varmasti ole ainoa, joka rakastaa ilta-auringon viime säteitä kesäisinä iltoina.


Onnentunteen kokemiseen tarvitaan tavallisesti saman verran aikaa kuin kellon vetämiseen.— Anton Tsehov
Mukavaa viikonloppua!!!  <3 <3