torstai 14. joulukuuta 2017




Meille hiipi joulu. :)
Tytär, vävy ja Sisu tulivat tänään joulunalus päivälliselle töiden jälkeen, ennen kuin tyttäreni lähtee Kreikkaan joulun viettoon ja vävy ja Sisu suuntaavat vävyn porukoiden luo.
Poikani kokkikolmonen oli loihtinut upean menun.
Savulohta, salaattia, rakuunaporkkanoita,mozzarella-perunalaatikkoa ja jälkiruoaksi valkosuklaa-pannacottaa vadelmahillosilmällä. Yummy! <3

Poika nosti minulle eilen illalla jouluhörtöösilaatikkoni pöydälle ja rupesin ripottelemaan koristeita ympäriinsä. Halusin laittaa tytärtä varten joulun jo esille.
Turkoosi sai väistyä ja punainen astui kuvioihin. Joulun jälkeen aika nopeasti turkoosi tekee comebackin, koska kun joulu on ohi, se on ohi. :)
Hitsi, kun nuo tulppaanit tuppaavat kestää niin hetken vain. Tiistaina myräkkäkävelylläni ne ostin lähikaupasta omaksi piristyksekseni ja nyt jo alkavat olla yli-ikäisiä.
Amarylliksen leikkasin sipulistaan maljakkoon ja jätin sipuliin uuden alun kehittymään, näin ainakin siitä saan iloa jouluun asti.

Selkä kesti hyvin tänään työpäivän, selvästi paranemaan päin. Kyllä osaa taas arvostaa normalisoituvaa olotilaa.
Tästä paremmin mielin viikonloppua kohti!
Mukavaa lähestyvää kolmatta adventtia! <3 <3
























                                                Joulunpunaista tämäkin. Herkkuni mustaviinimarjamehu. :)


keskiviikko 13. joulukuuta 2017



Eilinen myräkkä ei estänyt minua lähtemästä hissukseen kävelemään rantaan.
Olen kahden päivän sairauslomalla kipeytyneen selän takia. Istuminen, eikä varsinkaan makaaminen tunnu hyvältä, joten lääkärinkin suosituksesta lähdin sateenvarjoineni käpsimään. Räntää tuli ihan omiksi ja luultavasti muidenkin tarpeisiin. Saatiin ainakin valkeaa. :)
Kauhuskenaario toteutui sitten tänään. Eli eilinen lumisohjo on yöllä jäätynyt kokkareiksi ja liukkaiksi kävelyteiksi. Aurinko paistaa kauniisti siniseltä taivaalta ja tekisi niin mieleni lähteä taas ulos köpöttelemään, mutta en yksinkertaisesti uskalla. Se tässä selän kanssa vielä puuttuisi, että liukastuisi ja kaatuisi.

Maanantaina kun tulin aikaisemmin lääkärikäynnin jälkeen kotiin, allapäin olijaa odotti aivan ihana pullea ja salaperäinen kuori. Ah, miten rakastankaan saada käsinkirjoitettuna nimelläni varustettuja kirjekuoria! Kuoren avaamisessa on oma nostalgiansa. Nykypäivänä niin harvinaista herkkua. Muistan nuoruudessani pitkät kirjeenvaihto rupeamat ja kuinka odotinkaan aikoinani ex-mieheni kirjeitä hänen armeija-aikanaan, joka kesti Kreikassa 2- vuotta.

Satu, jonka herkkiä ja unenomaisia kuvia ja ihania ajatuksia käyn ihastelemassa hänen sivukujilta- blogistaan, kiitokseksi arpajaisvoitostaan oli laittanut minulle niin kauniita, omista kuvistaan tehtyjä kortteja ja retrokankaasta tehdyn ihanan pirteän korun. Kiitos Satu! Luulen, ettet uskokkaan kuinka lämmitti mieltäni juuri tuolla hetkellä erityisesti.
Pienetkin asiat ovat suuria ja tärkeitä, varsinkin hetkinä kun itsellä siipi maassa.<3

Älkää vain liukastuko! <3 <3


























sunnuntai 10. joulukuuta 2017




Okei. Kun ei sunnuntain kävelyretkellä voi kuvata talvisia maisemia, kuvataan sitten näitä hailakan harmaanruskeita.
Olikin mitä oivallisin ulkoilusää, kuiva ja saattoi ehkä olla aste pakkastakin.
Maisemalliset näkymät sijoittuivat mielestäni tuonne loppusyksyyn, mutta siihenhän tässä ollaan jo totuttu. Kaunista oli kuitenkin.
Olin mielissäni elämäni ensimmäisestä kohtaamisesta puukiipijän kanssa.
Sen kiipeilyä seuratessa kului tovi jos toinenkin. Skarppia kuvaa tästä vikkelästä linnusta en saanut, joten keskityinkin vain tarkkailemaan sitä.
Maastossa silmiini osui myös itsenäisyyspäivä-juhlien jäljiltä kaunis pullo. Ajattelin ensin lisätä tilataiteeseen pihlajanmarja oksan, mutta jätin kuitenkin tekemättä. Jos lähellä olisi ollut roskista, olisin kiikuttanut sinne, mutta sen puuttuessa en viitsinyt lähteä tyhjää pulloa kädessäni roikottamaan.
Itsenäisyyspäivän käväistessä mielessä ja puukiipijän touhuja katselleena aloin miettiä sota-ajan metsäneläimiä.
Miten paljon niitäkin haavoittui? Kuinka paljon jäi pesimistouhuja linnuilta kesken, jos alkoikaan siinä paukkeessa ja ryskeessä.?Kuinkahan paljon kannat olivat sotavuosina pienempiä verraten normaaliin tilanteeseen? Kuinka paljon poikasia ja pentuja menehtyi pesiin, kun emo ei palannutkaan?
Yritin löytää netistä jotain asiaan liityvää tutkimusta tms. mutten löytänyt.
Siitä luin, että sotavuosien jälkeen hirvet rauhoitettiin kymmeneksi vuodeksi. Niitä käytettiin ravinnoksi niin rintamalla kuin kotirintamallakin pula-aikana.
Tämä tietysti täysin ymmärrettävää. Salametsästystä ei pystytty mitenkään kontrolloimaan.
Mihin pakenivat muut suuret eläimet, esim.karhut ja sudet sotatantereilta?
Jos joku tietää linkkejä näiden kysymysten vastauksiin, otan mielenkiinnolla ja kiitollisena vastaan! 


Surullisten ajatusten jälkeen minua piristi ja huvitti viimeinen omena omenapuussa!
Kuinka se onkin selvinnyt kaikki tuulet ja tuiskut paikallaan? :)

Tämän, vaikkei jouluisen punaposkisen, mutta omenan kuitenkin myötä toivottelen täältä rauhallista ja mukavaa toista adventtisunnuntaita! <3



































torstai 7. joulukuuta 2017


 
Metsän linnan juhlissa itsenäisyyspäivänä oli naisilla yllään paljon valkoista ja hopeaa.
Paljeteissa ja timanteissa ei myöskään säästelty.
Joku rohkea täydensi asuaan näyttävällä punaisella.
Miesten tämä vuoden ehdoton trendiväri puvuissa puolestaan näytti olevan syvän vihreä kauniilla valkoisella taskuliinalla.
















keskiviikko 6. joulukuuta 2017






Hyvää 100-vuotis itsenäisyyspäivää!

Alla minun historiaani



Äitini tässä Mirjam-Matilda mummuni sylissä rakkaan nukkensa kanssa. Ville pappa sodasta lomilla. Äiti taitaa hiukan vierastaa kauan pois ollutta isäänsä.
En muista papan, yhtä pientä hetkeä lukuunottamatta, ikinä puhuneen sodasta mitään.
Sen olen äidiltäni kuullut, että kerran koko perhe oli pellonlaidan ojassa maannut,olisiko siinä jotain viljaa oltu korjaamassa papan lomilla, kun vihollisen sotakoneet olivat lentäneet yli ja pappa oli huitonut nyrkkiä ylöspäin yrittäessään perhettään suojella.


Isänisäni rautasormus. Kultainen vihkisormus oli lahjoitettu talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten.



Laivastossa sodassa palvellut isänisäni kaatui 28-vuotiaana jäänmurtaja Tarmon pommituksessa Kotkan satamassa. Isäni syntyi perheen toisena poikana 3 päivää isänsä kuoleman jälkeen.Hän sanoi imeneensä surun jo äidinmaidosta. Voi vain yrittää kuvitella nuoren äidin, lesken surua ja pelkoja tulevaisuudesta pienen esikoisen ja juuri syntyneen vauvan kanssa yksin.






Kuvassa vasemmalla oleva Ilmari vaari reissasi merimiehenä maailman meriä ennen sotia.





Olisikohan tässä jo hiukan menty elämässä eteenpäin vielä jatkuvasta sodasta huolimatta. Isäni taitaa olla reilun vuoden vanha.
Hän kertoi hyvin pienenä poikana kuulleensa yleisessä saunassa aikuisten keskustelua sodasta-olisikohan Helmimummi siinä purkanut ikäväänsä- ja oli julistanut totisena "kun kasvan isoksi tapan kaikki ryssät, kun ne tappoi minun isän" Pienen ihmisen voimatonta uhoa.



Meillä kaikilla on nämä omat tarinamme sukumme vaiheista sodan aikana.
Tänään on päivä, kun niitä muistelemme ja annamme arvon heidän panokselleen itsenäisen isänmaamme puolesta. Ei ole itsestäänselvyys, että saloissamme liehuu tuo kaunis siniristilippumme. Kotimaan mullissa on paljon miehiä ja naisia, jotka ansaitsevat kiitolliset ajatuksemme.

maanantai 4. joulukuuta 2017



Lauantaiset lumimaisemat juoksivat seuraavana päivänä rännejä alas viemäreiden nieluihin.
Talven ihmemaasta ei ollut murustakaan jäljellä sunnuntai aamuna.


Lauantai aamuna veimme olohuoneen mattoni mattopesulaan ja kävimme samalla kaupoilla.
Ruokakassien kanssa oli pakko poiketa käsityöläisten joulupuotiin Lilassa, joka sinne oli pop-uppina pystyyn laitettu.
Voi, minä tulen aina ihan höhläksi, kun esillä kauniita kädentaidon aikaansaannoksia.
Ja mukaan lähti kettusukat. Näissä sukan rungot oli kudottu koneella,ja myyjä siinä tiskin takana puikotteli sitten kantapäitä käsin.
Ennen ruokakauppaa isännän piti käydä honkkarissa omilla asioillaan ja sieltä minulle tarttui mukaan tämä puinen repolainen. Kettuteema oli vahvoilla tuona päivänä, koska tuntia myöhemmin ulkoillessani kartanon metsäpuistossa Kökkelissä, ketun jälkiä risteili siellä täällä.


Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka luen Eeva-lehdestä aina ensimmäiseksi Hannu-Pekka Björkmanin kolumnin. Mies taas lämmitti sydäntäni kauniilla ajatuksillaan.<3
Tässä kaunein kohta tämänkertaisesta kirjoituksestaan.


                                                           Työpaikallakin palavat jo valot neukkarin ikkunoilla.


Sunnuntai aamupäivällä kaksi kuplahöhlää,isäntä ja minä ihmettelimme hänen ikkunassaan, mihinkä nämä ihanuudet olivat matkalla. Että osasikin kuljetusauto pysähtyä juuri isännän olohuoneen ikkunan eteen. :)


Käsityöpuodissa rakastuin kertalaakista myös tähän painavaan betonilampaaseen.Se siellä yksin määki villasukkien seassa ja kaupat oli tehty kun vilkaisin hintaa-15e.Odotin näkeväni paljon suuremman summan.
Mielestäni sopii hyvin joulukoristeeksi ja kesällä mitä mainioin ovistoppari.





Ei minulla tuikkulyhtyjen,enkelin ja lampaan lisäksi vielä oikein ole jouluisia koristeita eksynyt esille. Voihan näitä kesäisempiäkin koristella valonauhalla illan hämärissä tunnelmaa tuomaan.





Jotkut ehkä muistavat hehkutustani upeista pelargonioistani kesällä mummulan porstuan ikkunalla. (alla)
Ja sen, etten raaskinut niitä viedä pimeään kellariin talvehtimaan kun olivat täydessä loistossaan vielä alkutalvella.


Ja näin siinä sitten kävi...niin kuin uumoilinkin.Reppanat alkoivat heti kärsiä keskuslämmityksestä ja valon puutteesta. Pidän nyt ihan säälistä spottivaloa kohdistettuna suoraan niihin, jos hiukan piristyisivät. 
Keväällä sitten uudet mullat ja ravinteet ja isommat ruukut ja kylmästi poikki tyvestään.
Ehkä röyhähtävät uuteen loistoonsa taas mummun akkunalla viileässä ja valossa.


                                                                            Mukavaa itsenäisyyspäivän aattoa! <3