maanantai 21. tammikuuta 2019


 Usko, toivo, rakkaus.

Meillä ihmisillä monenmoisia tunteita.
Rakkaus, toivo ja usko siihen, ehkä niistä väkevimpiä ja kannattelevimpia.
Teininä, kun tuota kolmen symbolin korua tuli ketjussa kaulallaan kannettua,
eipä juurikaan vielä tiennyt tai ymmärtänyt niiden tarkoituksista mitään.
Elämä on kyllä opettanut.
Kuinka jykevää on rakkaus.
Ihan kaikki, moninainen rakkaus.
Ja toivo.
Toivo, että kaikki kyllä kääntyy parhain päin.
Tai ainakin ihan hyväksi.
Toivossa on hyvä elää ja usko siihen menee vaikka läpi harmaan kiven.
Luonto on minun uskontoni ja kirkkoni.
Siihen olen syntymässäni liittynyt, enkä siitä tule ikinä eroamaan.
Luonnossa löydän itseni niin kuin olen, kaikkineni, rehellisesti.
Luonto jos joku on anteliain,
kun rakkaudesta ja toivosta puhutaan.
Luonto ottaa haluavan helmaansa.

Miten uskomattoman kaunista on ollut jo
useamman päivän ajan.
Joka päivä kuitenkin joku pieni uusi vivahde.
Tänään se oli entisestään kiristynyt pakkanen.
Miljoonat timantit säihkymässä
puiden oksilla, hangilla ja kaikkialla.
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta,
 mutta keskittyi korostamaan kylmän kauneutta,
kävelystään nauttivan kasvoja se ei lämmittänyt,
pakkanen sen sijaan leikkisästi kyllä nipisteli.
Koosteiden kaikki kuvat otettu vajaassa kahdessa tunnissa,
ja niitä koneella vielä kolmasti lisää.
Pelkkää hymyä ja räpsimistä oli tämänpäiväinen
ulkoilunautinto.

Nautitaan upeista talvipäivistä! <3


lauantai 19. tammikuuta 2019



Tykkään kovasti pienistä, ihanista kivijalka-kukkakaupoista.
Sellaisista, jotka kesällä levittäytyvät kukkakeitaana jalkakäytävälle.
Vuosia sitten Pariisin reissulla ihastelin niitä valtavia sekakukka-kimppuja,
 joita myytiin katujen kulmissa.
Ja joita pariisittaret kantoivat paperiin kääräistynä toisessa ja patonkia toisessa kainalossaan.
Minä kun elän pienellä budjetilla, 
saan marketista kympillä muhkean ja värikkään kimpun
hiukan mielikuvitusta käyttäen.
Kaksi tarjous-tulppaanikimppua ja viikkokimppu yhdistettynä.
Onhan se kymppikin iso raha kukkiin laitettuna,
mutta luin kerran elämänviisauden, jota olen kantanut vuosien varrella mukanani:
"jos sinulla on vain kaksi lanttia, osta toisella kukka ja toisella leipä"
Sanasta sanaan en ehkä aforismia muista, mutta ajatus käy kyllä tästä selväksi.
Esteetikolle kauneus on puoli ruokaa.
Elämästään kamppaileville pelargonioilleni (luulen, että yksi niistä ei selvinnyt talvesta) hankin huoneilman kostuttajan.
Ei vaisinkaan,
kyllä tuo härpäke tuli hankittua ihan oman nenän, keskuslämmityksestä 
korpuksi kuivuneiden limakalvojen takia.
Huomaan heti eron parempaan.
Toki, eivät pelargoniatkaan varmasti pahakseen pistä, kun tuossa vieressään vesisumua hissukseen työntää.


Me suomalaiset kun säästä tykkäämme puhua
niin pakko on mainita,
 että tänään oli mielestäni tämän talven tähänastisista päivistä upein sää.
Tuuleton keskitalven aurinko/pakkaspäivä.
Ei meinannut kävelylenkiltä malttaa sisälle tulla.
Iloista ja reipasta tunnelmaani ei häirinnyt kuin sinisorsa uros,
joka nukkui pienessä vesilätäkössä.
Jää hiipi ympärillä lähemmäksi poloista talvesta selviäjää.
Ihmettelin, kun ei hievahtanutkaan kun vieressä häärin kamerani kanssa.
Kesäaikaan ovat kovasti arkoja tuolla rannassa.
Ihan teki mieli heittää jotain kevyttä sen viereen, että osoittaisi elonmerkkejä.
Jätin sen kuitenkin rauhaan ja mietiskelin,
 kuinka sen asemassa varmasti yrittäisin myös säästellä energiaani ja pysyttelisin pitkälti pää siiven suojassa pakkaspäivinä.

Ei muuta kuin huisin hienoa viikonloppua!
Ihanaa, kohta pääsee saunaan! :)


















tiistai 15. tammikuuta 2019


Viikonlopun kepeä keväinen tunnelma oli tänään vaihtunut
keskitalven hiljaiseen jäyheyteen.
Vain varis kraakkui ohi lentäessään.
Olen aina yhdistänyt variksen äänen juuri tällaisiin, talvisen pysähtyneisyyden päiviin.
Sen rumansympaattinen laulu kuljettaa lapsuuden hiihtolenkkeihin maalla.
Kun hissukseen sivakoi pellolla, 
ympärillä hiljainen keskitalvi.
Ja sitten varis kraakkui jostain piikkilangalta.

Nautin kävelyretkeni sini/okran-sävyisistä näkymistä rannassa.
Likinäköisenä paikan päällä näytti siltä,
 että sain niitä ikuistettuakin kameraan.
Vaan joutuipa sitten yli puolet samantein poistoon, 
kun niitä kotikoneella selasin.
Puuroksi olivat vähästä valosta kuvat menneet.

Täytynee käydä tarkistuttamassa rautavarastonsa verikokeella.
Välillä ylenpalttista väsymystä ja yleistä vireettömyyttä.
Ja järjetön himo ohut herkku ruispaloihin,
joilla paljon maksapateeta ja tomaattisiivut.
Oikeasti, voisin tällä hetkellä elää niillä.
Vähintään 7 palaa menee edellämainitusti päivässä.
Jos vatsa kestäisi paremmin ruisleipää, söisin luultavasti tuplat.
Hemoglobiinihan voi olla ihan hyvä,
 mutta kehon rautavarastot nollissa.
Tyttäreni, joka tällä hetkellä syö rautakuuria
juuri tähän vaivaan, sanoi mielestäni osuvasti.
"kävin päivät sen päivän huuruilla rautaa, jonka sain ravinnostani"
Tytärkin oli tuntenut ylimääräistä väsymystä
ja käynyt verikokeessa.
Hemoglobiini ok, mutta rautavarasto loppu.

Mutsimuikkusen kanssa suunnittelemme leffareissua.
Ailoa olisi tarkoitus mennä katsomaan.
Pikkusiskonikin saamme Tanskasta tämän kuun lopulla kylille.
Puolivälissä tammikuuta jo ollaan.
Ja helmikuussa vain 28 päivää!
Kun maaliskuu alkaa on melkein kevät!? :)

Mukavaa viikon jatkoa! <3 <3

















En tiedä, kuinka suuri rakko on oravalla,
 mutta tällä kaverilla oli ollut ainakin jo kova hätä! 
Vähän siinä on huiskittu menemään tarpeillaan. :D


lauantai 12. tammikuuta 2019


Näinä parina aurinkopäivänä oma tunnetila on ollut kuin
tuossa ensimmäisessä kuvassa.
Tyhjä koti siinä hiljaa odottaa kevättä,
elämää ja touhua lautojensa sisään.


Onko teillä kellään muistoja Valhallasta, Valtsusta?
Nuoruuteni tanssipaikasta Kauklahdessa?
Itse muistan, kun kaveriporukan jatkona siellä 70-luvun lopulla kävin bilettämässä.
Jos minut olisi yksin jätetty Valtsun pihamaalle, että löydätkö kotiin Soukkaan,
olisi sormi mennyt suuhun.
Pitkällä ei kotoa oltu,
 mutta olin täysin paremmin kotiseudun joukkoliikennettä tuntevien varassa.
Ulkohuussiin jonotettiin ja ihanaa, jännää nuoruutta vietettiin.
Nyt kuljen usein Valtsun ohi, tuossa se on isännän kodin vieressä.


Mikä tunne kantaa ruokakaupasta ensimmäinen kesäkukka-ruukku kotiin!
Toivottavasti saan sen toukokuun lopulla siirtää mummulan pihalla multiin.


On niin suloisen "keväistä" ollut!
Räystäiden jäämuodostumat tip tip tiputtaneet vesipisaroitaan.
Tintitkin leikkineet kovasti kevättä.


Kaunis kuunsirppikin roikkunut aamupäivän sinitaivaalla.


Ihan piti kuvata blogiin isännän lahjaksi saamat villasukat,
piristävät kauniilla väreillään joka kerran kun ne hänen jalassaan näen.


Isäntä on orkidea-kuiskaaja. 
Jos hänet tuntisitte, tämä naurattaisi teitä kovasti. 
Perinteinen "äijä". :)
On saanut aikoinaan lahjaksi orkidean,
 jota on pitänyt hengissä ja kukittanut jo kymmenkunta kertaa.
Sana on kiirinyt ja nyt niitä on jo 3 kappaletta.
Kukkivat hienosti joka vuosi.
Itse en ole saanut orkideaa elämään puolta vuotta kauempaa, ikinä.
Taas on uudet kukkavanat jokaisessa, täällä hänen luonaan.
Erityisen hyvin muistan tämän mainitun, ensimmäisen kukan sinä vuonna
kun rakas Santtu-koirani liittyi koiraenkelten joukkoon.
Kasvi puhkesi 18 kukan loistoon.
Se oli ainutlaatuinen kerta ja otinkin sen henkilökohtaisena huomioimisena.



Olen tässä pitänyt pientä somelomaa.
Nyt on kiva alkaa pikkuhiljaa vierailla teidän muiden postauksia kurkkaamassa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!<3<3






sunnuntai 6. tammikuuta 2019



Tunteiden mylläkkää tämä loppiainen.
Nuorille leijonille MM-kultaa aamuyöllä,
upeita luonto-ohjelmia telkkarista.
Yht'äkkisiä perhosparvia vatsanpohjassa,
 kun aurinko niin ihanasti paistoi hennonvihreisiin pelargonian lehtiin.
Keväthän siinä väkisinkin mieleen hiipii,
 ja onnellistaa ihmisen.
Tulppanikaudenkin avasin.
Löytyi lähimarketista noita Schjerfbeckin vaaleanpunaisia.
Kutsun sillä nimellä, kun on niin samaa väriä neidin huulien kanssa julisteessa.
Illalla vielä tuntematon sotilas osa no.2.
Kävi mielessäni, että olisikohan meistä
nykyajan pullapyllyistä sota/pula-aikaan, 
köyhyyteen ja ankariin, pitkiin kausiin.
Olisiko valmiuksia pysyä hengissä, kekseliäisyyttä, kädentaitoja ja tarvittaa tietämystä, kun on tottunut helppoon elämään.
Minäkin huomenna menen lahjaksi saamiini,
elämäni ensimmäisiin kasvo ja jalkahoitoihin.
Nauratti, kun iski se perisuomalainen häpeä.
Sama kuin se josta olen kuullut, että pitää siivota
ennen kuin kehtaa siivojan päästää kotiinsa.
Että pitäisiköhän noita jalkapohjan kovettumia ja kuivia kantapäitä hiukan 
itse ensin raspata, että ei ihan tarvitse nolona mennä.
Minä kun en ole oikein perinteinen naisihminen näissä asioissa ollut ikinä.
Kampaajallakin olen käynyt viimeksi Kreetalla 20-vuotta sitten.
Vaikka, kyllähän noita jalkojaan voisi vähän huoltaa useammin,
niin kuin huoltaa hampaansakin kaksi kertaa päivässä.
Saapa nähdä, nukahdanko kasvohoitoon, joka kestää 
puolitoista tuntia.

Ajatella, huomisesta jo tammikuun toiselle viikolle!






perjantai 4. tammikuuta 2019



Aamulla herätessäni ulkona oli niin kaunista öisen lumisateen jälkeen.
Suunittelin lähteväni kuvausretkelle heti aamiaisen jälkeen.
Tuhlasin aamupuuron kanssa kuitenkin liikaa aikaa hiljaisuudesta nauttien.
Vettähän siellä tihuutteli, kun ennen puoltapäivää lähdin.
Oli palattava hakemaan sateenvarjo matkaan.
Ja oli se kaunein lumihuntu kerennyt sitten sulaa puiden oksilta.
Seepiasumusta ja harmaansinisestä sain rannassa kyllä nauttia. 






 


Tällaiset pysähtyneen tunnelmaiset päivät ovat oivia vanhojen valokuvien katseluun.
Muistot kuljettivat minut lapsuuteni pihapiiriin.
Synnyin Helsingissä vuonna 1962.
Asuimme elämäni ensimmäiset viisi vuotta Mannerheimintien pienessä kaksiossa.
vanhempamme, minä ja pikkusisareni.
Asfaltin ja betonin keskellä meillä lapsilla oli kuitenkin tiivis ystävyys ja pihaporukka.
Muistan, että äiti katsoi ikkunasta 
kun minä ja pikkusisko ylitimme Mannerheimintien,
mennäksemme toiselle puolelle Ruskeasuon leikkipuistoon.
Siellä saimme myös ruokaa soppatykeistä omiin Sarviksen kovamuovisiin,
neliskanttisiin lautasiimme.
Liikenne on ollut jotain ihan muuta kuin nykypäivänä Manskulla.
Ystävien kanssa kävimme laulamassa nallekarkkien toivossa talomme kivijalassa sijaitsevassa ruokakaupassa.
Muistan vieläkin miltä siellä tuoksui,
jauhettu kahvi päällimmäisenä.


Yllä minä (tuo nauravainen, toinen vasemmalta) ja
saman talon tyttöset nauttimassa sisäpihan auringosta.


Tässä koko talon lapset ja nuoriso.
Minä ujona alaoikealla.
 Nuorin, eli pikkusiskoni vanhimman sylissä.


Leikkikoulua kävin Pihlajantien leikkikoulussa.
Edelleen hyvin muistan ihanan leikkikoulutätimme ja nuo leikkikodin kalusteet,
tykkäsin kovasti niillä leikkiä.
(minulla nalle sylissä)
Päälläni kuvassa äidin virkkaama turkoosi liivihame,
siskollani oli samanlainen.
Yhdessä joulu tai kevätjuhlassa (tätä en muista) johdin jonon kärjessä,
 tanssahtelevia lapsia aina yhä uudestaan ja uudestaan ympyrää
siihen asti,
 että opettaja tuli viimein ohjaamaan minut ja muut takavasemmalle,
niin kuin alkuperäinen tarkoitus olisi ollut.
Ilmeisesti en halunnut vielä lopettaa esiintymistä, kun vanhemmat niin kovasti taputtivat.
Eräs kasvatustieteiden opiskelija seurasi minua leikkikoulussa viikon,
 haastatteli vanhempiani ja teki ilmeisesti lopputyönsä aiheesta.
Harmittaa ihan vietävästi, etteivät vanhempani älynneet pyytää kopiota työstä.
Miten mielenkiintoista olisi ollut saada lukea se.
Ympyrä on sikäli sulkeutunut, että tyttäreni työskentelee nyt leikkikoulunopettajana samalla alueella.

Tämmöistä tänään.
Toivottelen mukavaa viikonloppua!<3

keskiviikko 2. tammikuuta 2019


Uusi vuosi on alkanut!
Pää täynnä kaikenlaisia ihania ideoita.
Hyvä hytinä.
Jännää, miten aina näin vuoden ensimmäisinä päivinä on kuin 
olisi juuri avannut puhtoisen lehtiön eteensä,
kastanut siveltimen tuoreeseen väriin ja aloittanut
hahmoittelun jollekin uudelle.
 Kaikkihan on kuitenkin aivan samoin, 
vanhaa ja tuttua.
Luulisi, että edellinen, koko vuosi painaisi harteilla.
Vaan sydämessä ja tuolla ideapankin sopukoissa
käy kuitenkin kova sutina.
Mieli ampuu ilmoille ilotulitusraketteja,
värejä, muotoja, uutta, uutta, uutta!
Villa Idurin Pilviä kiitän opastuksesta,
opin juuri esimerkiksi tekemään kuvakollaasin, jee!
Olen pitkään ihastellut teidän muiden kollaaseja,
mutten tiennyt missä ja miten niitä tehdään.
Ratkaisu löytyi, kun kehtasi vain kysyä.
Kovasti haluaisin pistää myös kotona hyrskynmyrskyn.
Ideoin kuumeisesti, miten kaiken saisi mahtumaan erilailla pienessä tilassa.
Tiedän, että se virkistäisi ja inspiroisi suuresti.
Ulkona on hämärää, kylmää ja pysähtynyt tunnelma.
Sisälläni lepattaa kuitenkin iloinen tekemisen liekki.

Mukavaa viikon jatkoa!<3

Lipuu vanha vuosi muistojen rantaan, 
hetkiä menneitä vielä muistellen.
On uusi saapunut vanhan kantaan
täynnä tuulia uusia puistellen.

(Runonurkka: Tulenlieskatt, osa runosta)