Ollaan jo loppukesässä.
Luonto ympärilläni on vaihtanut värinsä alkukesän vihreydestä ruskean eri sävyihin.
Kauniita nuo tuhannet heinät.Vaikka vehreys on kadonnut,helle ei.
Minä olen päättänyt kestää lämmön eri asteet mukisematta,
kylmää en odota.
Maallakin,pihan koivujen katveessa mietin,miten ihanaa,
kun voi vielä paljain säärin ja varpain kesämekkosessaan olla.
Siitä syntyy suloinen vapaan ja villin kesälapsen fiilis.
Maalla ensimmäiseksi räsymatot ulos tuulettumaan,viimeksi siivosin keväällä.
Pääsisipä vielä pesemään ne,että saisi tupaan mäntysuovan tuoksun,niin kuin silloin kauan sitten,kun tämän talon karjalaisemännät pesivät matot joka kesä.
Emännät tosiaan,koska tässä talossa oli kolme emäntää.Vaarin äiti,joka oli hyvin sairas vuodepotilas,mutta henkinen emäntä,vaarin napakka vanhapiika sisar ja rakas mummini,vaarin vaimo.
Hyvin se näytti toimivan,minusta ei olisi jakamaan emännän virkaa.
Ehkä niitä torailuja oli näilläkin,mutta ei se päällepäin näkynyt,ainakaan lapsen silmin.
Luonto.
Upea,kaunis ja runollinen,mutta myös säälimätön ja armoton.
Tänä kesänä olen kokenut suuria nautintoja,valtavia sielua ravitsevia tuntemuksia luonnon helmassa,
mutta myös surua,koska olen ihminen ja minulla on säälintunne.
Olen seurannut jo useamman vuoden ajan Satakunnan sääksikameroita eri pesiltä.
Miten näihin lintuihin voikaan kiintyä,kun seuraa tapahtumia siitä alkaen,
kun ensimmäinen sääksi palaa pesälle,seuraavaksi pariudutaan ja alkaa munien kuoriutumisen odotus.
Tänä kesänä omaksi kullannupuksi valikoitui nelospesän kuopusuros,
joka sai rengastuksen yhteydessä myöhemmin nimekseen Jouko,
edesmenneen rengastajan kunniaksi.
Joukon kotipesään kuoriutui kolmesta munasta ensin isosisko Una,
joidenkin päivien päästä Jouko itse.
Kolmas muna ei koskaan kuoriutunut.
Esikoisena,suurempana ja voimakkaampana,
isosisko kurmoitti Joukoa alusta alkaen ruokaillessa.
Se tuli niskaan kuin yleinen syyttäjä nokkineen,jos Jouko erehtyi emon viereen kerjäämään kalasaaliista suupaloja.
Päivien kuluessa Jouko kyyröttelikin pesän perukoilla pää alhaalla kun isäemo toi kalaa äitiemolle ruokintaa varten,
ja uskaltautui osingoille vasta,kun sisko oli kylläinen ja väistynyt emon vierestä.
Usein Joukolle ei jäänyt mitään.
Rengastuksen yhteydessä sisarukset punnittiin,
jolloin huima kokoero tulikin tietoon.
Kaiken tämän katsominen oli herkälle säälijälle usein kovin vaikeaa,
vaikka kuinka yritti ajatella,että näin luonto toimii,vahvat selviytyvät.
Mutta kyllä me katsojat kannustettiin joukolla Joukoa omalla ihmismäisellä tyylilämme.
Riemulla ei ollut rajoja,kun Jouko ensimmäisen kerran uskalsi vaatia kalan itselleen,
kun täyskasvuisuuden nurkilla oli saanut itseluottamusta lisää.
Sääliä sai sinäkin päivänä,kun sisko lensi ensilentonsa,
ja äitiemo sekosi tästä jotenkin.
Ehkä luuli siskoa vieraaksi sääkseksi,kun se liiteli äitiemon tähystyspuun ohi.
Emo palasi pesälle ja rusikoi jostain kumman syystä Joukoa pitkän tovin.
Alisti sen alleen ja nokki ja yritti työntää pesästä.
Käytös oli asiantuntijoidenkin arvioiden mukaan outoa,mutta luonto on.
Emme koskaan saa tietää,mitä siinä tapahtui sääksien logiikalla.
Mutta jo viikkoja siskon nokkimaa Joukoa oli tässä tilanteessa vaikea katsoa,
kun oma äitikin vielä.
Ja sitten.
Tuli se päivä,joka itketti allekirjoittanutta useita tuleviakin päiviä.
Sisko ja Jouko olivat pesällä kun isäemo ja äitiemo hälyttivät taustalla vaarasta.
Jouko painautuu pesän pohjalle,rohkeampi sisko ei.Merikotkan ääntäkin kuuluu.
Kun kotka on pesän yläpuolella ja sen perässä lentävä isäemo antaa kirkkaan varoituksen,
Jouko nousee ja hyppää pesästä siivilleen.(video) Ensimmäisen kerran,ensilennolleen,ei vielä siihen valmiina.
Ja näimme Joukon ehkä viimeisen kerran.
Kamerasta kuuluu valtavan linnun ohilennon kahahdus ja sen varjo näkyy suolla.
Emot jatkavat varoitushuutojaan,jotain mätkähtää maahan ja kohta kuuluu merikotkan raakkuvaa ääntä ja sääksen kirkunaa.
Jouko ei enää palaa pesälle,päivä,toinenkin kuluu.
Ylläpito ilmoittaa,että rengastaja on käynyt tutkimassa pesän maaston,
mutta mitään ei ole löytynyt,josta päättelisi,mitä tapahtui.
Parin päivän sisään isäemo tuo yhden kalan vielä ja sitten sekin katoaa.
Veikö merikotka Joukon ja isän,ehkä saamme vielä joskus tietää,ehkä emme.
Minä tunsin fyysistä surua melkein viikon,säälitti niin Joukon kohtalo.
Äitiemo viipyy vielä joitakin päiviä pesän lähettyvillä,
tuo siskolle pari kalaa ja lähtee sitten paluumuutolle etelään.
Sisko yksin nälissään pesällä,kunnes sekin häviää eikä enää palaa.
Chatissa spekuloitiin selvisikö Jouko sittenkin ja siirtyivät isän kanssa isän vanhalle pesälle,etäämmälle merikotkan häiriköinnin ulottamattomiin.
Palaako Jouko kenties parin vuoden päästä sukukypsänä pesäkameroihin,
vai löytävätkö ylläpitäjät syksymmällä Joukon renkaan...
Äänien perusteella itse uskon Joukon joutuneen luonnon kiertokulkuun,
mutta toivossa on hyvä elää.
Kuvassa Una sisko,joka viimeiseksi jäi pesälle.
Toivottavasti edes se lähti ensimmäiselle muutollensa etelään.
Muitakin murheellisia kohtaamisia,kaikkien niiden ihanien lisäksi,eksyi tielleni.
Suru tuli tästäkin oravanpojan elämäntien päättymisestä.Ilmeisesti jostakin syystä tippunut viereisestä,korkeasta männystä.Siinä se lepäsi niin kauniina kesäturkissaan.Seuraavana päivänä joku oli ravinnokseen korjannut.Näinhän sen kuuluukin mennä.
Jos ei oteta näitä suruja lukuun,päivät kuluivat maalla niin suloisesti.
Kuinka ihanaa on tulla suoraan ovesta omalle pihalle.
Monet hetket riitti vain tuoksutella loppukesää ja ahmia sitä silmillään.
Olla vaan,
lukea kirjaa tai kiikkua riippukeinussa kamera kädessä,
napsia kuvia ympärillä tapahtuvasta.
Ja paljon tapahtuu,kun itse pysähtyy seurailemaan.
Nappasin kuvan pyykkinarulla tuulen heiluttamasta mekostanikin,
jonka olin siihen juuri aiemmin ripustanut tuulettumaan.
Paistoin edellisen päivän keitetyt perunat makkaran ja sipulin kanssa pyttipannuksi,
ja sipulimakkaran haju jysähti mekkoon niin vahvaksi,
että rupesi etomaan nenää.
Seuraavana päivänä mekko oli taas käyttökunnossa.
Yhtenä päivänä,hakiessani vettä sadevedenkerääjistä,tapasin tämän sisiliskon.
Sovittiin,että liikehdin oikein hitaasti,enkä pelota sitä,niin saan ottaa siitä kuvia ihan vieressä.
Tämän näkymän olen jakanut täällä blogissa luultavasti joka kesä.
Se on näkymä,jonka näen kun pötköttelen riippukeinussani
ja katselen yläpuolelleni kohti taivasta.
Vanhat koivut luovat pihan ylle ihanan aurinkovarjon.
Siinä kirjaa lukiessani,
joku mätkähti yläilmoista jalkojeni viereen riippumatolle.
Tällainen pötkäle sieltä ylhäältä koivusta tipahti.
Kuskasin kaverin horsmapuskaan,ehkä se maistui sille.
Nämä riippumatosta räpsimäni kuvat eivät ole kovinkaan korkeatasoisia,
mutta sitäkin suloisemman muistotunnelman niistä tulen saamaan sitten talvipakkasilla.
Mikäköhän tämäkin pikkulintu on lajiaan.
Näkymä oli niin hieno,kun se päätti laskeutua pihakelon latvukseen.
Siitä tuli kuin ylimääräinen,hopeinen oksantynkä sinistä taivasta vasten.
Aijai näitä kiireettömiä ja suloisia joutilaisuuden päiviä maaseudun rauhassa.
Kävin kaupunkiin paluuni jälkeen riippumassa parvekkeella toisessa riippumatossani,
mutta ei voi puhua samana päivänäkään.
Kauklahdenväylän kumina,autojen äänet,ihmisten puheensorina,muu kaupunkiympäristön äänimaailma.
Toista maalla kun kuuluu vain tuulen humina ja loppukesän yksittäinen linnunlaulahdus.
Isännälle riitti urheilua telkkarista,minä haahuilin itsekseni siellä sun täällä.
Ponkaisin sponttaanisti ylös keinustani ja lähdin lähimetsään katsomaan,
mitä siellä eteen tulisi.
Yksinäinen suuri sininen lehmänkello kurkki metsänlaidan katveessa auringonjuovassa.
Sympaattisia kaikki siniset kellokukat.
Sitten päätettiin yhtenä aamuna,ennen hellelukemien nousua,lähteä tuttuun metsään kanttarelleja etsimään.
Jokainen,joka on tämän kokenut,tietää,miltä tuntuu,kun olet metsään menossa ja se onkin hakattu alas.
Järkytys nostaa pulssin korkeuksiin.
Meidän omat taukopaikat,parhaat kanttarellipiilot,kaikki tuhottu.
Jäljellä leveitä telaketjujen jälkiä metsätyökoneiden jäljiltä.
Edempänä miehet lastaamassa tukkeja,käännymme ympäri.
Työ ehkä vasta aluillaan.Kouraisee rintaa.Avohakkaavatko koko metsän...
Koneen jyräämällä aukiolla,myllätyn metsänpohjan keskellä,lyllertää päättömästi eteenpäin tumma pieni olento kuin karvainen makkaranpätkä.
Voi ei,se on Myyrä Matikainen!
Sokean raukan kotionkalisto ilmeisesti tuhoutunut,
ei se siinä muuten päiväsaikaan mönkisi.
Taas suru iskee.
Mitään en voi tehdä,pyydän siltä anteeksi ihmisten puolesta,
toivon,että se löytää pehmeää maata,eikä joudu haukan ruoaksi ennen sitä.
Vielä pitää reppanaa vilkaista olan yli kun kävelemme pois.
Vaarin vanhassa metsässä,metsälaitumen vieressä,joka nyt kasvaa jo korkeita koivuja,
on vielä lehmien juottoastiat,samat,jotka lapsuudessani toimittivat virkaansa.
Hieno rautapata haperoitunut puhki ja on nyt ruukkuna kasveille.
Hento syksyn aavistus käy jo pirrassa kun nojaan myöhemmin vanhan saunan seinään ja katselen pelloille päin.
Kyllä,laskevan auringon väreissä on jo syksyä.
Kotimatkalla isäntä sanoo,että siinä niitä meidän kanttismetsän puita nyt menee.
Oli kuulemma samainen rekka mennyt juuri ennen lähtöämme talon ohi hiekkatiellä,
ja saimme sen isolla tiellä kiinni.
Minä sanoin,että onkohan tuo tuossa vasemmassa laidassa se mänty,
joka kasvoi taukokiven vieressä,kauniissa metsäntaskussa komeana,
ja jätti sitten kiven törröttämään siihen orpona yksikseen hakattuun maisemaan.
Vaikka tässä postauksessa on paljon ikäviäkin asioita,
kesää on vielä jäljellä,suloisia aurinkopäiviä!
Toivotaan pitkää,leutoa syksyä ja monia hulppeita luontokokemuksia!
Ihanaa viikonloppua!
❤
