Mikä sopisikaan lisänä tähän oikean talven tuntuun, kuin kohdata pitkästä pitkästä aikaa Suomenpystykorva! Kuvausluvan saatuani hän poseerasi minulle kuin vanha tekijä. Katsoi tunteellisesti kaukaisuuteen ja tilasi vielä kauniit lumihiutaleetkin upean punertavalle turkilleen. Lapsuudessani maalla mummulassa, naapurissa oli pihavahtina Suomenpystykorva, Jeppe. Bokserimme Maikku juoksi naapuriin sitä tapaamaan samoilta jaloilta, joilla hyppäsi autosta pihaan saavuttuamme.

Mikä siinä onkin, että yhdistän tämän rodun, jota enää harvoin missään näkee, jotenkin lumeen ja kunnon talvipäiviin, hassua.

Toinen "hävinnyt" kaveri seuraavissa kuvissa.

Ainakin täällä Saunalahden tienoilla pikkuvarpuset ovat vallannet alaa ja näitä suurempia sukulaisia näkee enää harvemmin.

 

Sitäkin mukavampaa niihin on sitten välillä törmätä ja huomata, että pieniä parviakin vielä liikkuu.

Niin kauniisti kuin aurinko aamulla paistoikaan, en kerennyt ulos ajoissa, vaan sain ihastella talvea hieman hämärämmän linssin läpi puoliltapäivin. 

Meillä täällä Saunalahden ympäristön ulkoilutiet, lähinnä nuo metsäiset hiekkatiereitit ovat runsaan lumentulon myötä kaventuneet yhden ihmisen kuljettaviksi poluiksi. Tässä olen törmännyt jännään asiaan. Kun tullaan vastakkain, tilanne vaatii jommankumman väistymistä polulta hankeen, varsinkin nyt turvaväliaikoina. Olen näiden hankikelien aikana tullut kymmenien ihmisten kanssa vastakkain, vain kaksi on antanut minulle tietä, ja olen kiittänyt kauniisti huomaavaisuudesta. Tämä näkymätön "henkien taisto"on mietityttänyt minua paljon. Varsinkin sen nuoren -arviolta 15-vuotiaan kaverin kohdalla, joka odotti, että minä mummona hyppäsin hankeen, jotta hän pääsisi jatkamaan matkaansa polulla. Olisiko tullut kuuloonkaan vielä 50-vuotta sitten, vai olisiko vanhemman ihmisen sisäsyntyinen kunnioitus ajanut väistämään? Vaan eipä siinä, en osaa sanoa, miksi minä väistän melkein kaikissa tapauksissa hankeen. Onko tämä luonteenvahvuus, röyhkeys vai minkä piirre. Ja jos huomaavaisen luonteeni takia sen teen, hyväksyn asian. Se, mikä minua tässä kummastuttaa, niinä kymmeninä ja taas kymmeninä kertoina kun olen sinne hankeen väistänyt, en ole kertaakaan kuullut sanaa kiitos. Tämä surettaa minua valtavasti. Itselleni "kiitos" sanana on melkein yhtä kaunis kuin "rakastan".

Onko tämä tunnelataukseltaan vahva sana katoamassa kokonaan? Kun teet jotain, ventovieraankin eteen, kiitoksen lausuminen osoittaa, että hän arvosti huomaavaisuuttasi ja kummallekin jää tilanteesta hyvä mieli. Kun kaksi ihmistä kohtaa kapealla metsäpolulla, mielestäni jo tilanne on melko "intiimi", jos näin sitä luonnehtisi. Toinen väistää, jotta toisen olisi helpompi jatkaa matkaansa. Väistäjälle jää melko tyhjä olo, kun toinen kulkee ohi sanomatta sanaakaan, tai edes katsomatta väistyvään, kuin kokisi tilanteen täysin luonnollisena, "minullehan kuuluukin antaa tietä, köyhät kyykkyyn".

En tarkoita, että sitä pitäisi kumarrella ja kiitellä joka suuntaan, vaan ihan sellaista pientä toisen huomioimista peräänkuuluttaisin. Surullista, jos sekin on katoamassa nykymaailmassa.

Nykyään vahvuus ja kovuus ja röyhkeys ovat ilmeisiä avuja pärjäämisessä. Eikö ole kaunista kuulla kiitos? Ja yhtä kaunista lausua se. 

 Toinen asia, jota olen paljon pohdiskellut,on tämä elämän suorittaminen nykyään.Siihen liittyen olin erittäin ilahtunut lukiessani yhdestä naistenlehdestä kasvatustieteilijäfilosofiprofessorin eriävän mielipiteen siihen, että koko ajan kannustetaan menemään epämukavuusalueelleen kehittyäkseen. Oli riemastuttavaa lukea, kuinka hänestä on aivan nurinkurista, että olisi jotenkin erityisen arvokasta tehdä asioita, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Hän kannusti pysymään mukavuusalueellaan ja saamaan sieltä nautintoa ja itsetuntoa asioista, jotka sujuvat helposti ja taidolla. Epämukavuusalueellaan ihminen hänen mielestään keskittyy tekemään asioita, jotka eivät suju jouhevasti, ja ihminen helposti alkaa pitää itseään epäonnistujana. 

 

Minusta pehmeät arvot ovat kaikkein tärkeimmät. Elämässä saa nykyään paljon kyynärpäätaktiikalla aikaan itselleen, mutta mitä siitä jää loppupeleissä käteen. Hyvä mieli toisten jyräämisestä? Millaista olisi esimerkiksi työmaailmassa, jos ei kilttejä ja joustavia luonteita olisi seassa lainkaan, voin vain kuvitella.

Kevättä kohti. Vaahtera oli tiputellut "neniään" hangelle, runkonsa ympärille. Oli aikaisessa istutushommissaan. Vaan olenko ihan väärässä kenties, ehkäpä linnut niitä ovat viskoneet.

Salapoliisina pitkältä katselin kameran zoomin läpi, onko talipalloni kelvanneet. Selvästi siemenet ovat lintujen ykkösherkkua. Kyllä siinä joku sinitiainen kävi hiukan taliakin haukkaamassa, mutta siemenautomaatilla kävi kova kuhina. Hienoa, joku oli sen käynyt jo täyttämässäkin viime kerrasta.

Mukavaa viikon jatkoa!<3