Olen puiden suuri ihailija, hengitän niitä ja ahmin silmilläni. Elämä ilman puita olisi latteaa kuin pannukakku. Puut ovat parantaneet mielialaani satoja kertoja, olen konkreettisesti kokenut puusta virtaavan energian sitä halatessani ja uskon sydämestäni, että puilla on sielu, tiedostava ja kaunis. Ilahduinkin kovasti kun nämä tilataideteokset puiden rungoilla osuivat eteeni. Joku oli antanut puille kasvot, ehkä hänkin ajattelee laillani, että puut ovat tyyppejä, jokainen omanlaisensa.

Vihreää voi nyt ahmia oman sielunsa kyllyydestä. Kaikesta kauniista ja kesäisestä on nyt isot markkinat, runsaudenpula.

Miten ihmeessä sitä pohjoisen ihminen jaksaa pitkän värittömän kauden? Nyt tuntuu taas siltä, kun katsoo tätä vehreyttä, että se olisi sula mahdottomuus. Mutta, niin vain painamme vuosi vuodelta talven läpi saadaksemme kokea tämän palkinnon sitten keväisin. Sadultahan tämä tuntuu, ihan totta, taas kerran.

 

Kerkkien aika on nyt käsillä, ovat parhaimmillaan. Omat kerkkäni kerään mieluiten maaseudulta, toivon, ettei niiden aika siellä hujahda käsistäni, ennen seuraavaa reissua.  

Jos kukat kertovat tulevasta, ainakin Espooseen tulossa hyvä mustikkavuosi, viime vuosihan oli ihan hillitön. Kunhan ei vaan halla veisi.

 Koivu pitää siitä huolen omalla kukinnallaan, etten haista tuomen kukintaa, nenä niin tukossa. Mutta eivät aistit onneksi siihen lopu ihmisellä, kiitän siitä, että pystyn näkemään nämä kevään valkoiset sulottaret.

Paljon valkoista nyt joka puolella, puissa ja pensaissa.

Osui tielleni tämäkin veitikka. Säksätimme hetken toisillemme. En heti ymmärtänyt sen harmistusta paikalle tulostani. Vasta jatkaessani matkaa huomasin vihreän omenan puun juurella, jota kurre olikin jo käynyt haukkaamassa. Joku oli sen siihen heittänyt ja yllätin tupsukorvan herkuttelemasta ja se kovasti odotteli, että lähtisin ja se pääsisi jälleen omenansa kimppuun. 

Talvikarvasta oli jäljellä enää harmaat villahousut. 

Pahoillani en ollut tästäkään onnenkantamoisesta. Palokärki lehähti aivan eteeni kuulostelemaan toukkien rapinoita koivun tuohen alta. Päästeli siinä samalla sitä omintakeistaan ääntä, jota on aina niin kiva kuunnella.

Tämä tyyppi on aina silmä ja korva tarkkana!

Ja punainen baskeri charmantisti keikkumassa takaraivolla., olisiko jopa hiukan ranskalaista eleganssia hänessä.

Ranskalaisesta eleganssista ei ehkä puhuta tämän kaverin kohdalla. Ei laula kuin Piaf, ei. Mistäköhän kertoo se, että tyttäreni vastasi räkättirastas ja minä varis, kun kysyttiin, mikä lintu olisit. Kun ajattelen tyttären kodin värimaailmaa, löydän kyllä kaikki räksän värit, ehkä siinä syy hänen valintaansa. Minä taas tunnen sielujen sympatiaa arkisia variksia kohtaan.

Kaunis se on harakkakin voikukkien keskellä.

Moni jo pääskysiä nähnyt. Itse osuin muodostelman alle, joka koostui varmasti sadoista, jollei jopa tuhansista hanhista ja kymmenistä erillisistä auroista.Oli siinä kaakatusta kerrakseen, mutta oli hulppeaa olla siinä niiden alla kun ne ohittivat.

Jätin tämän oman päiväni helmen tänne sokeriksi pohjalle. Zoomasin kamerallani kaislikon reunaan, seuratakseni siellä ehkä pesivää joutsenta puuhissaan. Mutta mitä! Eihän tämä ollutkaan joutsen vaan vitivalkoinen haikara! Olen Suomessa nähnyt harmaahaikaroita, mutten ikinä täysvalkoista. Siinä se sirosti oikoi oranssinpunaisia sääriään ja koukisteli kaulaansa.

Mielenkiinnolla katselin kamerani läpi kun lahden joutsenuros lipui paikalle. Se on ärhäkkäästi ajanut kaikki muut joutsenet pois reviiriltään.Tuijotin herkeämättä, että mitä haikaran kanssa tapahtuukaan, lentääkö haikara kenties pois.

Mitä vielä, haikara ei ollut joutsenesta moksiskaan. Mutta ihmeekseni myöskään joutsen ei lähtenytkään häätöhommiin. 

Siinä ne vierekkäin oleilivat sulassa sovussa. Olikohan valkoinen väri ensin hämännyt joutsenen. Ja ehkä se myös pelkäsi haikaran terävää pitkää nokkaa, kun huomasi erehtyneensä. 

Sinne ne jäivät päiväpesuilleen sukimaan häyheniään kun vihdoin maltoin lähteä eteenpäin. Haikara oli tässä vaiheessa hillitysti ottanut aavistuksen välimatkaa joutseneen. Yritin selvittää haikaran lajin netistä. Väritys mallaisi jalohaikaraan, tälläkin oli musta nokka, mutta kuvien perusteella jalohaikaralla mustat jalat, tällä oranssinpunaiset. Silkkihairakin näyttää muuten samalta, mutta silläkin mustat jalat niissä kuvissa, joita löysin. Jos täällä asiantuntijoita linjoilla, olen hyvin kiitollinen, jos joku osaisi kartoittaa lajin. Onhan esimerkiksi nuorilla yksilöillä ehkä värieroja täyskasvuisiin. Kattohaikaralla näyttäisi olevan oranssinpunaiset jalat, mutta tässä yksilössä ei ollut lainkaan mustaa höyhenissä. 

Mukavaa alkavaa viikonloppua! <3