keskiviikko 5. toukokuuta 2021

 


Te, jotka olette seuranneet postauksiani vuosien varrella tiedätte, että olen antanut blogilleni nimen rakkaan mummini, äidinäitini mukaan. Oma nimeni on Satu-Ursula, ja minua on kutsuttu Ursulaksi alusta lähtien.

Näin äitienpäivän alla ajattelin kertoa Mirjam Matildan tarinan.

Pieni Mirjam jäi orvoksi puolitoistavuotiaana, perheen kuopuksena. Ensimmäisessä kuvassa luulemme, että sisarukset on kuvattu jomman kumman, isän tai äidin hautajaisissa, lapsilla on niin pelästyneet ja vakavat ilmeet.

Saimme tietää Mirjamin vanhempien kohtalosta, jännien mutkien kautta vasta tässä pari vuotta sitten. Edes Mirjam itse ei elinaikanaan tiennyt vanhempiensa hautapaikkaa. Lapset joutuivat orpokotiin ja sieltä sijoitettiin kasvatuskoteihin. Isoveli joutui eri paikkaan, tytöt samaan perheeseen. Palaan nyt siihen jännään sattumaan, joka avasi meille pimennossa olleita asioita Mirjamin vanhemmista. Tyttäreni appi on vuosia toiminut ryhmässä, joka kartoittaa ja tutkii rajan taakse jääneitä, Viipurin alueen suomalaishautoja ja muuta niihin liittyvää. Ihan sattumalta tuli mieleen antaa hänelle Mirjamin isän ja äidin nimet. Ja kuinka ollakkaan, haudat löytyivät! Ja merkintä niiden ostosta kirkonkirjoista. Sinne on vanhemmat haudattu vierekkäin Viipurin hautausmaalle. Haudalla ei ole kiveä, mutta vanhojen karttojen avulla paikat on pystytty merkitsemään numerojärjestykseen.  Tässä tutkimustyössä meitä auttoi myös eräs rouva rovasti, joka myös kuului tähän kartoittavaan ryhmään Viipurissa. Hän muun muassa löysi vanhasta Viipurin Sanomista ilmoituksen vuodelta 1917, jossa kerrottiin, kuinka Mirjamin isä oli lähtiessään työpaikaltaan lauantaina,Viipurin linnoituksen tykistöhallituksen korjausverstaalta, jäänyt sotilasajoneuvon alle, viety Neitsytniemelle sotilassairaalaan ja kuollut sunnuntaiaamuna. Hän oli 32-vuotias. Ilmoituksessa ihmetellään myös sitä, kuinka uhrin vaimo sai tietää asiasta vasta seuraavana keskiviikkona kun oli mennyt kyselemään miehensä perään tämän työpaikalle. Isällä oli ollut henkilöpaperitkin osoitteineen mukanaan,mutta hänen menehtymisestään ei ollut kerrottu vaimolle, eikä suomalaisille viranomaisille.

Mirjamin äidin hautajaisista löytyi myös ilmoitus Viipurin Sanomista. Hän kuoli seuraavana vuotena 1918, tuntemattomasta syystä. Orvoiksi jääneistä kolmesta lapsesta ei mainita ilmoituksessa mitään, vain, että paikalla ollut suuri sukulais ja ystäväjoukko ja hautakummulle laskettiin runsaasti kukkia ja seppeleitä.

Ilmeisesti sukulaiset eivät voineet huolehtia kolmikosta ja heidät vietiin orpokotiin.Tässä vaiheessa vanhempienkin kohtalo jäi varmasti lapsilta pimentoon, ehkä tiivis kontakti sukulaisiin katkesi. Olisipa mummi ja sisaret saaneet tietää kaiken, minkä saimme selville,  vasta heidän poismenonsa jälkeen.

Mummi kertoi, että hänellä oli hyvä olla kasvatusvanhempiensa hoivissa.

Mummin kansakoulukuvia. Hän on ylemmässä toinen oikealta alarivissä ja alemmassa kuvassa samalla paikalla.
 

Mummia haastateltiin kerran yhteen kirjaan, haastattelussa hän kertoi, että vaikka viihtyi kasvatuskodissaan, välillä lapsen mieleen tuli kaipaus omista vanhemmista. Mirjamin työtä oli hakea lehmät laitumelta lypsylle. Yhtenä päivänä lehmät olivat menneet pidemmälle ja osui vielä ukonilma ja kaatosade."Voi äitivainaa, tämmöistä sattui. Jos olis omat vanhemmat, pitäskö miun tänne tulla",kertoi mummi ajatelleensa ja alkoi lohdukseen laulaa tuttua laulua,"jäi toiset aamulla nukkumaan kun otin kontttini naulastaan ja kiiruhdin karjateille". Harmittavalta kuulemma tuntui myös se,että muiden lasten mennessä uimaan, hän joutui isännälle pyörittämään tahkoa, se pitkästytti Mirjam tyttöä.Noina vuosina Mirjamista kehkeytyi myös näppärä lyhteiden sitoja ja hän mainitsee, kuinka hyvältä tuntui, kun myöhemmin joku kehaisi tulevalle anopille, kuinka tämä oli saanut hyvän lyhteiden sitojan miniäkseen.


Mummi kuvassa vasemmalla. Näitä kuvia on niin ihana katsella kun saa niin hyvän kuvan esimerkiksi sen ajan vaatteista.

Nuori Mirjam pääsi töihin Nokian Nurmin Gummitehtaalle. Näissä kuvissa työkavereiden kesken. (Voisin itse olla keskellä, niin on työkaveri minun näköiseni...)

Karjalaista rempsakkuutta!

Iloista nuoruuden aikaa ystävien kesken. Mirjam vasemmalla, isosisko keskellä alhaalla.

Minä tunsin Mirjam mummin erittäin ahkerana ja työteliäänä maatalon emäntänä, joka tuoksui lähinnä vienosti lehmänlannalta iltaisin töiden jälkeen. Mummin nuoruudesta paljastuu kuitenkin, että hän on ollut varsin muotitietoinen Viipurin friidu.



Alla tanhuajia. Mirjam keskellä. Palkintojakin voitettiin.Perin mummin itse tekemän Viipurin vanhan kansallispuvun ja se on yksi suurimpia aarteitani. Tyttäreni perii sen sitten minulta.

Sitten Mirjam kohtaa parikymppisenä Viljon, äidinisäni. Nuoret kihlautuvat kun Mirjam on 21-vuotias. Sen ajan ajatusmaailmasta kertoo hyvin se, kun mummi muisteli, kuinka häntä nolotti toisen tytön puolesta kun olivat hakemassa kuulutuksia samaan aikaan ja tyttö kuunteli  papin  moitteita raskaudestaan posket punaisina.Vuoden päästä kihloista mentiin naimisiin. Häät kestivät kolme päivää, ruokaa tehtiin koko ajan lisää ja naapureita kävi. Läksiäiset vietettiin kasvatuskodissa ja pidot sulhasen kotitalossa, häävalssi tanssittiin nuorisotalolla. Alla kuvassa Mirjam-morsian ja sisko vasemmalla.


Vuoden päästä häistä syntyi esikoinen, minun äitini. Siitä vajaa vuosi ja karjalaisten evakkoreissut alkoivat. Appi vei Mirjamin ja vajaan vuoden vanhan esikoisen 40-asteen pakkasessa juna-asemalle. Härkävaunuun äiti ja tytär pistettiin. Mummi muistelee kuinka kauheaa se oli.


Kotitalo jäi Karjalaan.


Alla kuvia sodan ajalta. Vaarin sisko toimi lottana, kuvassa kotona käymässä ja potkukelkalla äitini kanssa liikkeellä.


Vaari lomilla sodasta. 


Tuli välirauha ja palattiin Karjalaan. Talo oli poltettu ja alkoi uuden rakentaminen. Alla koko talonväki, äitini rengin sylissä ja vaari ilmeisesti ottamassa kuvaa.


"Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut".





Niinhän siinä kuitenkin kävi, että lähdettävä oli uudestaan, jätettävä uusi talo ja pakattava mukaanotettava omaisuus hevoskärreihin. Jatkosota alkoi.Sukuni vaiheista evakkomatkoilla saisi kirjoitettua kirjan, mutta en niistä sen kummemmin tähän nyt kirjoita. Samanmoisia sukutarinoita meillä monilla.

Löysivät sitten uuden kodin Päijät-Hämeestä. Kartanonherralta ostettiin tila, raivattiin ja rakennettiin. Tilalla asuivat Mirjam,Viljo,Viljon vanhemmat ja naimattomaksi jäänyt sisko. Äitini oli saanut pikkusiskon välirauhan aikana ja uuteen kotiin Päijät-Hämeellä Mirjamille ja Viljolle syntyi vielä kaksi lasta, tytär ja viimeisenä odotettu poika. Tässä kohtaa Mirjam kohtasi suuren surun, koska poika menehtyi parin päivän ikäisenä synnytyslaitoksella. Myös Viljolle odotetun tilan jatkajan menehtyminen oli kova pala.

Tyttäret kasvoivat ja avioituivat, lähtivät tilalta maailmalle. Aika jätti myös Viljon vanhemmista. Minä muistan vielä hyvin äidinisänisän ja äidin. Vietimme kesät maalla mummulassa sisareni kanssa,voi noita onnellisia aikoja! Vuosien saatossa Viljokin sairastui ja siinä vaiheessa elikot myytiin ja pellot vuokrattiin.Vaari menehtyi ja tilalle jäivät Mirjam ja vaarin sisko. Äkkiä vilkas karjatila hiljeni. Keittiössä hääräilivät hissukseen kaksi naista karjalaisherkkuja pakkaseen vierasvaroiksi. Sitten keskuudestamme poistui vaarin siskokin. Muistan vieläkin ulko-oven rivasta kiinni pitävän mummin kyynelehtimässä, kun lähdimme autolla pihasta vierailujen jälkeen.Oli niin surullista jättää mummi sinne yksikseen suureen taloon.

Mummin oli sitten parempi siirtyä pienen kotikylän vanhainkotiin kun hänellä diagnosoitiin Alzheimer.Mummi sai onneksi kuitenkin elää elämänsä viimeiset vuodet melko pirteänä, sairaus toi unohduksen vasta ihan viime metreillä. Karjalan aikaiset asiat nousivat parhaiten mieleen.Minäkin olin naapurin tyttö Karjalasta viimeisimmillä vierailukerroilla.

Minulla on mummia kovasti ikävä. Hän oli kiltein ja sydämellisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Mummista ei huomannut, että elämä oli häntä kohdellut aika ajoin kovalla kädellä. Hän oli aina valmis auttamaan muita. Kun vanhimpana lapsenlapsena luin mummin adresseja hänen hautajaisissaan, melkein jokaisessa korostettiin mummin sydämellisyyttä.

Lähetän äitienpäiväterveiseni mummillekin sinne jonnekkin.Kesällä maalla mummulassa muistelen taas ihania yhteisiä aikojamme.

Hyvää lähestyvää äitienpäivää!<3


17 kommenttia:

  1. Ihana, ihana postaus♥

    Kovan kohtalon on Mirjam ja sisaruksensa kokeneet, mutta onneksi saivat hyvän kasvattiperheen...kaikille ei käynyt yhtä hyvin.
    Karjalaiset ovat sitkeitä ja positiivista joukkoa ja selviämme mistä vaan.

    On suuri onni, että vanhoja Karjalassa otettuja valokuvia on säilynyt ja että suvussa on ollut joku kuvaamisesta kiinnostunut. Meilläkin on aika paljon kuvia Karjalasta.
    Olen perinyt ihanalta mummoltani (äidin isän vanhin sisko) valokuva-albumeita. Olin hänen suosikki veljentyttärentytär...:) Hänellä, kun ei omia lapsia ollut.
    Hyvää viikonjatkoa Ursula♥ Toivotaan, että se luvattu kylmärintama ei koskaan saavu tänne asti.

    Kovan kohtalon on Mirjam ja sisaruksensa kokeneet, mutta onneksi saivat hyvän kasvattiperheen...kaikille ei käynyt yhtä hyvin.
    Karjalaiset ovat sitkeitä ja positiivista joukkoa ja selviämme mistä vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana,ihana kommentti,kiitos Hannele!❤
      On aina suuri onni,että on ollut aikoinaankin joku,joka tykkää valokuvata?Niin paljosta olisi jäänyt paitsi,jos kuvia ei olisi.
      Sinullakin käynyt onni,kun olet saanut oikein albumillisia kuvia!
      Karjalaiset luonnetyyppinä varmasti selvisivät sodan käänteistä juuri omintakeisen rempseytensä,periksiantamattomuutensa ja iloisuutensa tähden.Ei ole sattumaa,että sanottiin:hauskaa olla pittää,vaikka sydän märkänis.
      Mummikin kertoi,että kun saapuivat pienen äitini kanssa sitten pääteasemalle,paljastui,että isännän,joka otti kyytiin, poika,oli opiskellut Viljovaarini kanssa samassa koulussa,ja niin myö oltiin het ko sukulaiset ikkään,mummi muisteli.Uudessa asuipaikassa varmasti helpotti se,että sinne kerääntyi paljon entisestä naapurustosta Karjalasta väkeä.Karjalaisiinhan ei välttämättä suhtaudutti heti positiivisesti.Sukulaiseni saivat tukea ja apua tutuiltaan uudella paikkakunnalla.
      Luulen,että ovat voittaneet hitaammat hämäläiset paikkakuntalaisetkin sitten puolelleen vieraanvaraisuudellaan ja avoimuudellaan.Karjalaisethan auttoivat aina muita kun apua tarvittiin.
      Hyvää viikonloppua Hannele,ensi viikolla alkaa hellekelit!👍😊Ainakin hetkellisesti.

      Poista
    2. Vanhempani tai mammat ja papat eivät koskaan puhuneet miten heitä kohdeltiin, kun tänne tulivat, paitsi kerran äitini kertoi, miten he olivat seisseet rappusten alla ja emäntä oviaukossa ylhäällä ja miten halveksien emäntä oli heitä katsonut. En muista mitä oli sanonut vai kertoiko äiti sitä. Äitini tuon muisti vaikka ei kovin vanha voinut vielä olla.
      Jännä tämä, kun ikää karttuu, alkaa näitkin asioita miettimään....enkä nyt itseäni vielä vanhaksi tunne..:)
      Joskus harmittaa, kun en osannut vanhemmiltani näitä asioita kysellä silloin, kun se oli vielä mahdollista.

      Poista
    3. Varmasti kokivat paljon halveksintaa,vaikkeivat asialle mitään voineet.Mieluitenhan jokainen karjalainen olisi kotiinsa jäänyt.
      Olen lukenut esim.,että kovasti isännät koittivat asettaa karjalaisisäntiä rengin asemaan välietappipaikoissa,ja tämä aiheutti kitkaa kun karjalaiset olivat itse olleet isäntiä tiloillaan,eivätkä alistuneet hevillä käskyläisiksi.Tästä kuulemma laiskan ja kiittämättömän mainetta sitten päälle saatiin,vaikka kysymys oli omanarvontunnosta ja siitä,että työstä haluttiin käypä palkka,kun ei koettu itseä palvelusväeksi.
      Kitkaa aiheuttivat kuulemma uusissa asuinpaikoissaan myös nätit karjalaistytöt,jotka olivat rempseämpiä ja avoimempia kuin paikkakuntalaiset ja varastivat nuorten miehen huomion,ja saivat sitten ilkeät juorut niskaansa.
      On siinä ollut kaikenlaista hankausta varmasti aluksi.
      Meidänkään suvussa ei kuitenkaan näistä puhuttu,ehkä se oli se karjalaisuus,ettei jääty pahoja märehtimään vaan mentiin ilolla eteenpäin.😊
      Minäkin olen ikääntyessäni vasta enemmän kiinnostunut näistä asioista,ja harmittaa ihan hirmusti,ettei tullut mieleen haastatella mummia ja muita silloin aikoinaan kun siihen olisi vielä ollut mahdollisuus.Siksi kyselen nyt äidiltäni ja tädiltäni kaikesta mitä muistavat.

      Poista
  2. No voi, että mikä kommentti...kahteen kertaan oikein asioita pohdittu..:D

    VastaaPoista
  3. Hyvin kaunis kunnianosoitus mummillesi kertoa hänen monivaiheisesta elämästään, joka ei suinkaan aina ollut helpoimmasta päästä. Miten onnekasta myös saada vanhoja valokuvia, kuin myös, että sattumien kautta löysit mummisi vanhempien haudat. Oi että, miten paljon tunnet sukuasi ja tiedät juuresi.
    Sota teki paljon pahaa. Me olemme rauhanajan lapsia, joilla asiat ovat niin paljon paremmin, kuin lähteä lapsen kanssa pakkasella evakkoon, jättää kotinsa ja yrittää löytää elämälle uusi alku vieraiden keskellä. Kunnioitukseni menneille sukupolville.
    Minä muistelen myös omaa äitiäni tulevana sunnuntaina. On kohta 32 vuotta, kun hän kuoli. Kumpaakaan mummoani en saanut tavata. Olivat ehtineet kuolla paljon ennen minun syntymääni Olen ajatellut heitäkin ja kuvitellut joskus, olisipa ollut aivan mahtavaa ehtiä tutustumaan heihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpimästä kommentistasi Aimarii!❤
      Olivat asiat hurjia silloin sota-aikana.Tyttärenpoikani on nyt kutakuinkin samanikäinen kuin äitini tuolloin,kun joutuivat kovassa pakkasessa kahdestaan evakkomatkalle.Tuntuisi absurdilta,jos sama tilanne olisi heillä nyt.
      Kun mietin sukulaisteni käänteitä,ja kaikkien sen ajan ihmisten,kyllä kunnioitus on suuren suurta,mitä kävivät läpi elämässään.Paljon luopumista,surua ja tuskaa,ikävää ja hätää,vimmaista selviytymiskamppailua ja kuitenkin uskoa parempaan huomiseen.
      On jo pitkä aika siitä kun olet joutunut luopumaan äidistäsi.Ensi sunnuntaina lähtee paljon ajatuksia edesmenneille äideille.Jos tuonpuoleista on,paljon rakkautta sinne suunnataan.

      Poista
  4. Niin kaunis tarina sukusi kohtalosta. Karjalaiset olivat sitkeää väkeä, kun ajattelee heidän raastavia hetkiään, jättää koti kaksi kertaa ja vielä aloittaa elämä alusta täysin uusissa maisemissa.
    Mummi on ollut sinulle rakas. Vanhat valokuvasi kertovat paljon sen ajan elämästä ja kuinka upeita, muodikkaita vaatteita oli viipurilaisilla neitosilla. Ja nuo lainekampaukset tai hiuksissa pelkkä hiuspinni ja baskeri aseteltu toiselle korvalliselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpimästä kommentistasi Beate!❤
      Sitkeitä olivat,jokin ihme positiivisuus ja optimistisuus heissä oli,etteivät musertuneet suurten pettymyksien jäljiltä.
      Olen miettinyt esimerkiksi karjalaisperheitä,jotka menettivät poikansa sodalle ja uudessa asuinpaikassa saivat vielä tympeän vastaanoton paikkakuntalaisilta.
      Kyllä siinä on sitkeyttä tarvittu ja sitä heille luontaista rempseyttä.
      Mummi oli ninulle hyvin rakas.Vaalin ihania lapsuudenmuistoja hänestä.
      Eikö olekin hauskaa vanhoista valokuvista tutkia vaatteita ja kampaustyylejä?
      Esimerkiksi tuo mummin vaalea asutyyli mustalla vyöllä oli muodissa uudestaan joskus 90-luvun lopulla kun olin vaatekaupassa töissä.😊
      Viipuri oli aikoinaan eloisa kaupunki,jonne saapuivat muodit ja muut muualta maailmasta ensimmäisenä.

      Poista
  5. Oi että miten kaunis postaus ❤︎
    Niin upeita nuo kuvat, ja koskettavat sanasi kertovat suuresta rakkaudesta, kunnioituksesta, sekä ikävästä mummiasi kohtaan. Ei ole elämä ollut helppoa hänelläkään. Sisulla ja suurella sydämellä hän on elämäänsä elänyt. Arvostettava asenne hänellä ❤︎
    Sydäntäsärkevää katsoa sisarusten kauhistuneita kasvoja. Äitini jäi myös ihan pienenä, perheen kuopuksena orvoksi isosiskonsa ja veljensä kanssa. Orpokodista heidät kaikki kolme sijoitettiin kukin tahoilleen. Onneksi he sentään löysivät toisensa uudelleen aikuisiällä ja veljestä tuli äidilleni tosi tärkeä ja rakas ihminen. Isosiskonsa kanssa kävi toisin.
    Ihanaa, että sinulla on jäljellä kaikki nuo kuvat, sekä sydämesi täydeltä hyviä muistoja joita vaalia.
    Lempeää ja lämmintä viikon jatkoa sinulle ihanainen ❤︎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ansku ihanainen ihanasta kommentista!❤
      Sinun äidilläsi on hyvin samanlainen elämän alku kuin minun mummillani.
      Nämä sisarukset myös löysivät toisensa aikuisiällä ja olivat sitten tiiviisti sukulaisia elämänsä loppuun asti.
      Surullista kuulla,että elämän kohtalo vei sinun äidin ja siskonsa erilleen.Onneksi yhteys veljeen kuitenkin säilyi.
      Mummi oli niin pieni kun joutui kasvatusvanhemmille,onneksi sai pitää edes isosiskon vierellään.
      Olen näistä vanhoista kuvista ikionnellinen,niiden tähden olen päässyt tutustumaan aikoihin ennen minua.
      Te jo olette reissun päällä!Kyllä on säät suosineet!😊 Minäkin pääsin ensimmäistä kertaa maalle kolmeksi päiväksi muksujen ja pienen tyttärenpoikani kanssa,oli niiiiin ihanaa!
      Lempeitä putputtelusäitä teille ja ihania seikkailupäiviä!❤❤

      Poista
  6. Lämminhenkisesti kirjoitat mummosi tarinan. Se on osa sinunkin historiaa. Sitkeydellä ja iloisella mielenlaadulla karjalaiset selvisivät kokemuksistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piri lämpimästä kommentistasi!❤
      Uskon,että karjalaisia todella auttoi heidän iloinen mielenlastunsa näissä evakkorupeamissa sodan aikana.Mummikin kertoi,että usein järjestivät tanssejakin evakon aikana majoituspaikoissaan keskenään,ettei elämä olisi käynyt liian raskaaksi.Juuri nuo rakentamiset uudelleen ja uudelleen on kyllä sitkeyttä vaatineet.

      Poista
  7. Kiitos, kun jaoit meille Mirjamin elämän vaiheet. Ihanat kuvat ja koko elävästi kerrottu isoäitisi tarina ❤︎.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Ninnu!❤
      Kysyin äidiltäni ja tädiltäni luvan,kun en enää mummilta voi,että saanko kuvia ja tarinaa laittaa Mirkku mummista.
      Hän oli minulle kovin rakas ihminen.

      Poista