On tällaisia, ja tällaisia päiviä.

Pirteinä pystypäin, nuokkuvina ja hiukan ränsistyneinä, mutta taas pystyssä kuitenkin.

Vaikka ulkoillessani tunsinkin sympatiaa ruskeaa, karissutta joulukuusta kohtaan, jonka joku oli tökännyt lumikinokseen, kuulin taustalta myös tiaisten virkistävän viserryksen.

Lokkien huutelun mereltä, joka vielä on jäässä.

Kevät hiipii hiljaa, salaa, kasvattelee hinkuamme, että osaamme sitten hiukan myöhemmin arvostaa.

Pehmeitä lumirakeita, kuin raesokeria satoi kasvoille, kuin olisi jossain satunäkymässä kulkenut.

Pitää kovasti varoa kurkoittelemasta kohti aikoja tulevia, vaikka niin tekisi mieli,

jos niin tekee, odottelu käy tukalaksi.