Joskus pieni oksa tuo lohtua.
Olen päivittäin seurannut tämän karviaisoksan lehtien avautumista.
Se palauttaa mieleen sen tosiasian, että juuri nyt pitäisi iloita ja riemuita!
Kevät ottaa aimo harppauksia kohti kesää, aurinko paistaa!
Rinnassa pitäisi olla poreilevaa ja kutkuttelevaa, kevyttä onnentunnetta.

Vaan kun ei oikein ole.
Enemmänkin huolesta selvästi jumiin menneet lihakset.
Estävät  katu-ja siitepölyn lisäksi helpon hapensaannin.
Joka päivä yritän mikrolihakset venytellä auki kyljistä ja rintalastalta,
ja yritän ajatuksen kanssa olla menemättä enemmän kasaan,
rutistaa itseäni huolesta rusinaksi.

Eilen illalla telkkaria katsoessani,
 silmiini osui havainto tauluseinältäni television takaa.
Siellä on useampikin tähän hetkeen sopiva työ.

Iäkkäät ja yksin asuvat ovat varmasti tässä heikoin lenkki.
Tai nuori samassa tilanteessa.
Surullista niille, joilla ei välttämättä ole edes ketään,
joka soittelisi kuulumisia.
Ympärillä tapahtuu niin ikäviä ja pelottavia asioita,
soisi, ettei kenenkään tarvitsisi kohdata niitä ypöyksin.
Vaikka ruoka kulkisi ovelle, henkinen tukikin on hirmu tärkeää.

Jos joku olisi jouluna kertonut kaikesta tästä,
tuskin olisin uskonut.
Luulen, että tämän tajuaakin kaikessa mittakaavassaan vasta sitten,
 kun  olemme jo päässeet myrskynsilmästä.

Mutsimuikkunen soitti juuri ja kertoi saaneensa siskonpojalta
pienen päivän kevennyksen suvun WhatsAppiin,
 johon minä tekniikan ainoana dinosauruksena en kuulu.
Siinä Simba leijonakuninkaasta istuu kallionkielekkeellä isänsä kanssa.
Isä sanoo: "katso poikani, kaikki mihin valo yltää on oleva sinun."
Siihen Simba: "entäs nuo pimeät kolkat."
Isä vastaa:" siellä on Uusimaa, sinne sinä et saa koskaan mennä!"

Kaikesta huolimatta auringontäytteistä, alkavaa viikonloppua!
Pitäkää itsestänne ja läheisistänne hyvää huolta!<3 <3

Suojassa

 Lonely

 Kevään tuoma myrsky