Tähyilin tänään paikasta, johon leskenlehti yleensä ensimmäisenä ilmestyy,
josko pikkuaurinkoa jo näkyisi.
Ja mitä, mitä!!
Jostain ihmeestä paikkaan-jossa asutustakaan ei ole lähimaillakaan,
oli ilmestynyt kaunis krokus!
Jostain sipuli siihen oli ajautunut.
Tai, kaipa kukka voi lisääntyä siemenestäkin ja muodostaa uuden
uutukaisen sipulin mihin vaan?
Se oikein kylpi auringonpaisteessa.

Lahteen pesimään jäänyt kyhmypariskunta naarasi omassa rauhassaan pohjaa

kaislikon reunassa.

Seurasin tovin niiden sulavalinjaisia liikkeitä.

Vedin sisään monta henkosta raikasta meri-ilmaa.

Joka henkosella rentoutin sisimpääni viimeaikaisesta huolentunteesta 

hiukan enemmän.

Katselin myös ylös puiden latvoihin.

Se on aina rentouttanut minua ja teki sen nytkin.

Tunne, että on itse pieni siinä niiden juurilla on voimaannuttava.

Metsän vihreys hoitaa aina.

"Kertoi nähneensä heinikossa kissapetoja"

Kolmannen naisen kappale lähti soimaan mielessäni,

kun tätä myyräjahdissa olutta ulkoilijaa kuvailin.

Ilmeestä päätellen se jo toivoi minun jatkavan matkaani.

En kovin montaa askelta ollut kerennyt ottaa kun kuulin maukunaa jostain.

Ajattelin, että lähtikö se nyt kuitenkin seuraamaan minua.

Kyseessä oli kuitenkin toinen vihreäsilmä.

Tämä istua nöpötti kivellä ja kaulakorusta päättelin,

että taisi sitä heinikossa, pidemmällä ollutta kaveri kutsua.

Voihan se tietty olla mahdollista sekin, 

että kissoilla vain oli täysin samanlaiset korut ilman,

 että niillä oli "perheyhtyksiä" toisiinsa.

Toivottavasti korut vaihtuvat kilikelloiksi kohta keväämmällä kun lintujen pesintä alkaa, jos saavat itsekseen ulkoilla.

Lumikellojakin löytyi metsänreunasta, pihalta karanneina.

Kuin kolmenkertaiseen eläköön huutoon sain liput Minna Canthin ja tasa-arvon

kunniaksi kuvattua.

Mukavaa alkavaa viikonloppua taas!❤