Loka-marraskuun vaihteen hiljainen sunnuntai ei enempää sunnuntailta olisi voinut tuntua, kuin mitä se tuntui tuolla ulkoillessa tänään. Koko,värinsä ruskean sävyihin vaihtanut kasviluonto, seisoi hiljaa paikoillaan harmaassa säässä, kuin odottaen sitä syysmyrskyä, joka viimeistelisi ja painaisi sen maahan, seuraavan kevään voimaksi. Mietin siinä, kuinka hienosti luonto hoitaa asiansa, kiertokulkunsa. Tunnelmaa kuvaamaan olisi hyvin sopinut haikea sellomusiikki. Joku muinainen dna-pätkä geeneissänikin yrittää painaa hiljaisuuden, pysähtymisen ja rauhoittumisen shaalia harteilleni, olemaan luonnon kanssa samassa rytmissä. Olen jopa nukkunut pari ihan yhdeksäntuntista yöuntakin viime aikoina kun illat ja aamut ovat pimeitä. Pidän tästä pysähtyneisyydestä, mutta minun on oltava-niin kuin joka syksy, hiukan varuillani, ettei mukava hämärä vie vetelyyden tielle. Mielessä kävi, harmaata syksysäätä tuolla katsellessani ja sunnuntaitunnelmaa miettiessäni, sunnuntain englanninkielinen vastine sunday, aurinkopäivä.  Kuinka kaikki olisikin täysin muuttunut, jos aurinko olisi paistanut. Päädyin siihen, että juuri tänään harmaus oli kaunista.

 SYKSY

Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

"Kurkikin jo lähti", veljelleen

toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin

"niin maar, lähti", sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee,

järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää,

toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.

Sataa. Hiljaista on, hämärtyy.

Yli pellon musta kynnöksen,

tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista

nuokkuu aatoksissaan aidalla.

"Täytyy tästä...", toinen havahtuu,

lentoon verkkaisesti valmistuu.

"Käyhän taaskin tarinoimassa,

oli oikein hauska tavata."

Lauri Pohjanpää