On hiukan jännä yhdistelmä tämä loppukevään runsas vihreys,
ja toisaalta melko viileä sää.
Tänään oli pilvisempi päivä,
mutta olemme myös niistä aurinkoisista päivistä saaneet nauttia täällä Espoossa.
Tuuli se vaan pysyy voimissaan ja tuo oman koleutensa,
vaikka aurinko kovasti yrittää lämmittää.
Myönnettävä on,ettei koleus nyt ihan hirveitä haittaa,
kun keskittyy siihen,mitä luonnossa tapahtuu.
Täällä meilläpäin koivuissa alkaa kohta olla täysimittaiset lehdet.
Ihan joka päivä huomaa uusia juttuja kevään edistymisessä.
Tänään huomasin,että mustikat ja kallio-orvokit kukkivat,
kieloissa jo pulleat nuput.
Voikukkia on nyt keltaisenaan,ja saniaiset rullautuvat auki pikkuhiljaa.
Hiljaisen vuodenajan jälkeen linnut laulavat taas kevättään,
se tekee kulkijan niin onnelliseksi.
Kyyhkykin pulputti oksaltaan.
Eikö olekin hiukan kuin satua?Aina kun pitkään ja hartaasti jotain odottaa,tuntuu niin ihmeelliseltä kun se,mitä on odottanut,on sitten vihdoin siinä.
Olen täällä kirjoittanut tuosta tietystä nuoresta tammesta,
Saunalahden kartanon portin kupeessa.
Kuinka se pitää lehtensä seuraavan kevään silmuihinsa asti,
vaikka vieruskaveritammet pudottavat lehtensä ennen talvea.
Persoonallinen tammi tiputti lehtensä vasta vähän aikaa sitten.
Nyt siinä on pulleat lehtisilmut,
jotka ovat vierustammia kehityksessä paljon pidemmällä.
Mietin,että se on koko talven imenyt kuivista lehdistään viimeiseen tippaan voimaa runkoonsa ja uudet lehdet saavat nyt siitä etumatkahyödyn.
Vieruskavereilla kestää omien lehtiensä kanssa pidempään.
Puut ovat viisaita.
Yleensä minulla on kamera omassa pussukassaan,
nyt roikotan sitä kädessäni.
Ihan turhaan sitä edestakaisin suojaan pistän,
nyt on jatkuvasti kuvattavaa.
Olimme eilen taas Espoon luonnonsuojelualueen luontopolulla,Fiskarsinmäellä,Lasilaaksossa.
Tällä kertaa tyttären ja tyttärenpojan kanssa.
Rakastan tätä paikkaa!
Vajaassa viikossa sielläkin oli tapahtunut paljon.
Torstaina sääkin oli hyvin aurinkoinen.
Hyvä ettei niskat mennyt sijoiltaan,
kun piti koko ajan tähystellä ylös,puiden keväisen vihreää loistoa.
Näitä näkymiä olen odottanut ja ihan sielussa hyrisee kun katselee.
Tällä kertaa poukkoilimme pääreitiltä pienemmille poluille ja löytyi paljon uutta.
Upea lintutorni,josta horisonttinäkymä kotikulmille päin.
Mummi höpötti pikkumiehelle linnuista taustalla,kunnes huomasi,
että tornin kaidetta pitkin mönkivä ötökkä olikin suuremman mielenkiinnon kohteena.
Niin kuin oli Espoonkartanonkin kohdalla aiemmalla retkellä,
Mankinjoen vesi on tällä hetkellä täälläkin korkealla runsaslumisen talven jälkeen.
Pikkumies tykkäsi kovasti heitellä sinne pikkukiviä.
Rantavedessä ui kalanpoikasia,jotka minusta näyttivät ihan taimenilta,
niitäkin katselimme.
Täällä on mukava,vaihteleva luonto,
metsää suurine,vanhoine puineen,isoja sammaleisia kiviä,joki ja rantaniittyä.
Olen ollut täällä nyt yhteensä neljä kertaa ja tämä oli ensimmäinen kerta,
kun löysimme suuren ikivanhan,onton lepän luokse,ystävällisen pariskunnan vinkkaamina.
Jos oikein muistan lukemaani opaskylttiä,
alue on kuulunut 1500-luvulla Espoonkartanolle,ollut laidunmaata.
Maa on noussut ja tämäkin ikivanha leppä on luultavasti kasvanut meren rannalla rantaleppänä.
Nyt siitä on tullut metsäpuu,meri siintää kuvassa kaukana taustalla.
Mahduimme puun sisään kaikki,minä,tytär ja pikkumies.
Siinä sen sisuksissa ollessani,oma puurakkauteni sai aivan uuden vivahteen.
Enemmän yhtä en ole puun kanssa kokenut olevani edes halatessani niitä,
vaikka tunne on silloinkin aina vahva.
Onttous jatkui vartta ylös niin,että taivas sieltä latvasta sitten sisään paistoi.
Kuvassa varren varsinainen ontto putki on tuon aukon alapuolella,
ja jatkuu siitä korkealle ylös.
Tämä oli hyvin vaikuttava kokemus.
Alue on täynnä kauniita puita,nuoria ja vanhoja.
Kaatuneet puut jätetään niille sijoilleen,jos nyt eivät aivan polkua katkaise.
Kukkiakaan ei luonnonsuojelualueella saa poimia,
täällä luonto saa kukoistaa.
Sovittiin,että tullaan taas,eväsretkelle.
Ehkä lehmätkin ovat jo silloin saapuneet kesätöihin rantaniitylle.
Ihanaa viikonloppua!
❤
