lauantai 30. toukokuuta 2020


Toukokuusta enää vähän jäljellä.
Ja keväästä.
Oikeastaan muuten täällä etelärannikolla onkin jo täysi kesä,
mutta vihreys on vielä uutta, loppukeväistä, kauneimmillaan.
Vihreän sävy tummuu pian ja kesän odotus on tältä osin taas ohi.
Sitte se on siinä taas kuin ei pois olisi ollutkaan.
Tuntuupa vaatimattomalta kutsua kesää sanalla "se",
vaikka kesä on kuin vuodenaikojen kuninkaallinen, melkein "hän",
ainakin omasta mielestäni.
Tämän vihreän runsauden keskellä on niin ihanaa kävellä,
teitä ja polkuja pitkin.
Puiden lehdetkin ovat  saavuttaneet jo täyden kokonsa,
havisivat niin suloisesti tuolla tuulessa tänään.
Rannassa näin vain kolmasosan suuren, tumman käärmeen hännästä, kun se
luikerteli piiloon hiekkatien viereiseen tiheään pöheikköön.
Hetken siinä yritin katsoa, josko näkisin siitä vielä vilauksen, mutta pysyi piilossa.
Kun olin tulossa samaa reittiä takaisin, suuri ruskosammakko loikahti tielle siitä kohdasta, jossa käärmeen hännän olin nähnyt aiemmin.
Sammakoita käärme oli siinä kytiksellä.
 Otin sammakosta kuvan ja ohikulkeva mies sanoi, että tuossa on käärme!
Samalla näin myös sen pään, kun se taas luikerteli kasvustoon piiloon.
Yhdessä tuumin päättelimme kyyksi, kun ei ollut niitä rantakäärmeen pilkkuja niskassa.
Jatkaessani matkaani, varoitin käärmeestä myös vastaantulevaa rouvaa, joka oli ulkoiluttamassa kahta mäyräkoiraa. Kyy oli piilossa aivan hiekkatien reunan ruohikossa, joten olisi pienille koirille vaaraksi yllätettynä.
Toinen, kasvava vaara ovat näköjään punkit.
Paljon niistä nyt varoitellaan.
Tytär pisti viestiä tänään, että olivat olleet vasta 10 minuuttia Rikon kanssa lenkillä hiekkatiellä Helsingin metsässä, kun Rikossa oli ollut jo 3 punkkia.
Mutsimuikkunen ei kuulemma enää uskalla kerätä edes kesäkukkakimppua punkkien pelossa, kun hänessäkin punkki oli yksi vuosi selässä.
Itse en tuohon pystyisi, kesäkukkakimput kun ovat minulle kesän kohokohtia,
vaikka punkeista omakohtaistakin kokemusta on.
Jouduin ihan terveyskeskuksessa käymään poistattamassa tulehtuneesta poistokohdasta sen purukaluston ja myöhemmin verikokeessa toteamassa, ettei borrelioosia löytynyt.
On meillä nyt virusta ja bakteeria riesanamme täällä kesäparatiisissamme...

Mutta,
eihän tästä pysty kuin nauttimaan!
Pakko unohtaa ikävät ja antaa kesän lumon ottaa pauloihinsa!

Ihanaa ylppäriviikonloppua ja alkavaa kesäkuuta! <3<3


















tiistai 26. toukokuuta 2020


Toivo 
osa 2.

Päätin jo eilen, että tänään palautan Toivon takaisin luontoon,
jos se on virkeänä aamulla.
En voinut enää pitkittää asiaa, koska en ole saanut sitä syömään.
Kerran se nappasi madon jo suuhunsakin, mutta luopui siitä sitten kuitenkin.
En halua, että palautus tapahtuu vasta sitten kun se on nääntymässä nälkään.
Sillä tulee muutenkin yksisilmäisenä olemaan haasteita.
Minulle riitti kuitenkin tieto siitä, että se pystyy ruokaa nappaamaan.
Ensimmäisen kerran kun kävin sitä katsomassa aamulla,
se oli vielä ihan kohmeisena nukkumassa juorun juurella.
Kun aurinko siirsi valoaan sen terrarioon asti,
Toivo liikkui siellä jo hyvin sisiliskomaisen vilkkaana.
Puin päälleni ja siirsin sen pieneen pussiin, nenäliinan päälle.


 Kävin monia tunteita läpi kun asetin pussin maahan,
Toivon mennä vapauteensa.
Tunsin tunnontuskaa siitä, että en palauttanut sitä sinne, mistä sen löysin.
Sisiliskoilla kun on pieni alue, jossa ne pääsääntöisesti viihtyvät,
ruokaa käyvät etsimässä suuremmalta alueelta,
mutta palaavat tuttuun kohtaansa takaisin.
Toivo siis joutui jo toistamiseen outoon paikkaan
terraarionsa jälkeen.
En vain halunnut viedä sitä enää sinne pyörätien ja autotien varteen menettämään toisenkin silmänsä, jos ei henkeäänkin.


Toivo toi vaihtelua osin tylsähköönkin korona-arkeeni.
Ihan tunsin aitoa ikävääkin kaveria kohtaan vapautusreissuni jälkeen.
Liskoonkin voi kiintyä.
Sisiliskoilla on ihan älyttömän sympaattinen katse,
jolla ne seuraavat päätään kääntäen.
Toivonkin suloinen katse käy tuosta ihan ensimmäisestä kuvasta niin hyvin ilmi.
Oli niin mukavaa käydä välillä vilkuilemassa parvekkeella, mitä sille kuului.

Toistamiseen puutuin luonnon asioihin kun huomasin,
 että kovasti pyöri rastaita siinä kohtaa, mihin päätin Toivon vapauttaa.
Olen nähnyt siinä sisiliskon aiemmin, joten oletin soveltuvan sille elinpaikaksi.
Nostin sen varovaisesti kuitenkin kiven alla olevan onkalon suulle,
ettei se ihan loista sammalmatolta räksille ja variksille.
Mihin se siitä sitten lähtee, sen se päättää itse.


Alla näkyy tilanne lauantaina ja nyt tiistaina Toivon kuonon suhteen.
Silmänsä se menetti ja huomaan vasta nyt, että silmämuna saattaa jopa roikkua
suupielessä, tuossa ensimmäisessä kuvassa.
Muuten kuono näyttää mielestäni jo hyvinkin terveeltä.
Oli vain unohdettava säälintunteet ja muut omat luonteenomaiset höpötykset.
Toivo oli Toivo luonani pari päivää,
 nyt se on omana itsenään takaisin luonnossa,
ja luonto päättää pärjääkö se siellä puolisokeana.


Sinne jäi Toivo kurkkimaan kauniilla, inhimillisellä,
terveellä silmällään kiven alle, kun lähdin pois.
Voippa hyvin Toivoseni!<3


sunnuntai 24. toukokuuta 2020



Niin se taas viikko vierähti ja sunnuntaikin iltapuolella.Olipa jo kesäisiä päiviä nämä pari edellistä!Tänään tosin täällä oli astetta viileämpää ja pilvistä.


Tuli taas rantoja kierreltyä päivittäin.Huomaa päivä päivältä, kuinka rantamaisemakin kesäistyy.Uudet,vihreät kaislat työntyvät jo veden alta. Ja rantaleppien keväiset karhunkorvalehdet kasvavat kokoa auringonpaisteesta.



Kävelin lauantaina puolet pidemmälle, Saunalahden toiseen päähän. Ja oho! Pieni hiekkaranta oli täpötäynnä ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa, taitaa pitkähkö koronaeristys saada ihmisten päät jo hiukan pyörälle.Minä luotan vanhaan kansaan , joka on varovainen petollisilla kevätsäillä.




Samettiruusuni pääsivät jo koulintaan.Hauskasti se lajike, jonka siemenistä iti vähiten, osoittautui kuitenkin vahvimmaksi ja terhakammaksi. Muut odottavat vielä koulintavaihetta suuremmassa itämisastiassa.


Ja voi tätä tuulentuomaa koivua(siltä se minusta ainakin näyttää), joka on itänyt huomaamatta parveekkeellani multasäkin reunaan.Nyttemmin siirretty omaan suureen ruukkuunsa.Kiva kun luonto ottaa parvekkeeni itse haltuun tänä vuonna, aiemmin laitoin kuvan keltaisesta kukasta, joka myös iti sinne itsekseen.



Ihan kohta kukkivat lupiinitkin jo teiden varsilla, ennen niitä kuitenkin monen monta muuta ihanaista.Koiranputkikin on niin kaunis ja kesäinen.



 Tämän riippakoivun oksiston alle jään aina hetkeksi.On niin kaunis sekin kun harsomaisia oksiaan heiluttelee tuulessa, ja aurinko paistaa sädehtii niiden lomitse.


Yksi lempparini, ketunleivän kukkakin on jo auennut.Siitä tiedän, että mummulan piha on niitä nyt valkeanaan.



Eilen kuulin ensimmäisen satakielenikin.Mustarastas yritti vieressä pistää paremmaksi.



Tässä huonossa kuvassa (tarkennus ihan jossain muussa kun itse perhosessa,aurinko paistoi silmiin) aivan uusi tuttavuus minulle.Pieni lehdenvihreä perhonen, joka asettui tuolla tavoin jännästi sivuttain,lehden myötäisesti.Oikein oiva maastoutuminen.


 Ja viimeiseksi viikonloppuni pääasia.Kävellessäni sinne pidemmälle hiekkarannalle eilen,tapasin tämän pitkähännän pyöräilytiellä. Napsin siitä seuraavat kaksi kuvaa ja sitten päätin yrittää kannustaa sitä siirtymään siitä keskeltä tietä sivummalle.Pyöräilijöitä oli tosi paljon liikkeellä.Kaveri ei hievahtanutkaan.Lähempi tarkastelu osoitti, että osuin valitettavasti ennakoivine ajatuksineni liian myöhään.




Joku oli ilmeisesti jo ajanut sen kuonon päältä.Voi, voi...minä aina toivon, ettei tielleni osuisi  näitä haavoittuneita, koska otan asian niin tunteella.
Antoi minun ottaa sen kämmenelleni ilman minkäänlaista pakoyritystä.Otin tämän suuremman lähikuvan itseasiassa sen takia, että halusin nähdä vaurion mittasuhteet tarkemmin.Näytti siltä, että sen suu oli ehkä murskana ja se oli menettänyt toisen silmänsäkin.



Se matkusti ensin kämmenelläni ja sitten  kamerani pussukassa kanssani kotia kohti.
Poikkesin matkalla kaupassa ostamassa tarpeellisen ja pistin pussukan avoimena anorakkini suureen rintataskuun.Kun olin kassalla kaivamassa taskusta pankkikorttiani sisilisko, jonka olin jo kerennyt ristiä Toivoksi-ihan sen itsensä tähden,(Toivo on poika, vaikkei siinä esim.takajalkojen jälkeen näekään selkeää paksumpaa kohtaa, eikä niskaleveymääkään, mutta sen vatsa on punainen, tytöillä se on keltainen.Toivo voi olla nuori uros) kiipesi taskusta rinnukselle.En tiedä huomasiko kukaan, kun keski-ikäinen rouva pisti liskon varovaisesti takaisin taskuun ja vetoketjun kiinni.Samalla mietin, että hienoa, se lähti liikkumaan, ehkä se ei ollutkaan aivovaurioitunut.Kotona kyhäsin sille pikaterraarion suureen muovilaatikkoon.Toivo liikkui terraariossa jo ihan mukavasti ja otti aurinkokylpyä.Se aukoi välillä suutaan kuin olisi yrittänyt loksauttaa leukaluunsa taas paikoilleen.Jossain vaiheessa verinen klöntti sen suupielestäkin oli poissa.Ehkä se oli vain hyytynyttä verta jonka se oli johonkin kohtaan terraariossa hangannut pois.Sen pieni kielikin lipoi aivan normaalisti ja suu näyttikin ehjältä kun se sitä aukoi apposelleen.Koska sen toinen silmä oli vaurioitunut, sen liike ei ollut aivan sisiliskomaisen sulavaa, vaan sillä oli pieniä hahmotusongelmia esteiden kanssa, muuten näytti siltä, että se alkoi selvitä tällistään.
Se käänsi päätään katsoakseen minua hyvällä silmällään,kun menin lähelle.
Lähdin rantaan purkin kanssa ja kaivoin sille pari matoa iltapalaksi.Vaikka mato kiemurteli sen näkevän silmän vieressä, se ei syönyt.Mikä tietysti on aivan ymmärrettävää.Se saattoi edelleen olla shokissa tai ainakin suu saattoi tuntua siitä siltä, ettei ruoka maittanut.Toin sille tullessani terraarioon yöksi pari kaarevaa, kevyttä männyn kaarnapalaa yöpymispaikaksi ja jätin sen rauhaan toipumaan, ilta-aurinkoon terraarioonsa parvekkeelle.Kun myöhemmin kävin kurkkaamassa,se oli jo vetäytynyt vaihtolämpöisenä 
kaarnamajaansa iltavilakkaa karkuun.



Tänään aamusella kurkkasin ja se oli edelleen yöpaikassaan.Sillä hetkellä en siis vielä tiennyt, oliko se selvinnyt yön yli.Hiukan myöhemmin huomasin, että se oli liikkunut toiseen kohtaan majassaan, joten ainakin se oli elossa.Tänään oli pilvinen ja eilistä huomattavasti viileämpi päivä, joten annoin sen olla ihan rauhassa.Tiedän, että sisilisko varastoi ravintonsa energiaa häntäänsä pahan päivän varalle ja käyttää tätä varastoa tarvittaessa ja horrostaessaan talvisin.Sille oli nyt tärkeää toipua rauhassa.

Suunnitelmani on katsoa tuleeko se huomenna piilostaan aurinkoon.Ja jos, yritän vielä tarjota sille syötävää ja jos se muutoinkin näyttää pirteältä,palautan sen luontoon.Ainakaan sen ei tarvinut tulla lintujen kiusaamaksi siinä vaiheessa kun se oli ihan tokkurassa, eikä varsinkaan jäädä kokonaan pyörän alle.Sisiliskokin voi elää kymmenen vuotta, toivottavasti Toivolla on vielä niitä monta jäljellä.



Tuometkin kukkivat rannassa jo valkoisenaan!

Mukavaa alkavaa viikkoa!<3


perjantai 22. toukokuuta 2020


Taisi olla pari vuotta sitten kun pieni vene lipui itsekseen mereltä ja kolahti Saunalahden rantaan.
Mistä se tuli, mistä oli irti päässyt, mikä oli sen tarina, kuka tietää.
Se oli tullessaan vielä ihan hyvässä kunnossa.
Oletin, että joku käy karkulaisen pian siitä noutamasta takaisin.
Vaan eipä siinä sitten niin käynytkään.
Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodenajat kuluivat.
Tunnen surua sen kohtalosta.
Mitä suurta haaskausta!
Jos olisin tiennyt,että se jää oman onnensa nojaan,
ettei sitä kukaan kaipaakkaan, 
ettei joku veneihminen kysele sitä itselleen,
ettei edes kaupunki käy sitä siitä hinaamassa ja huutokauppaamassa löydettynä,
olisin ottanut omakseni.
No,nyt on jo liian myöhäistä.
Alkukevään tulva-aikaan se jo hörpiskeli vettä sisuksiinsa,
on raasua muutenkin käyty runnomassa.
Siinä se on rantautumiskohdallaan nyt ollut jo parisen vuotta,
söpö pieni paatti.
Olisin mielelläni nähnyt sen vielä sinisellä merenselällä putputtamassa,
kauniina kesäpäivänä.
Kaipa se puisena pikkuhiljaa maatuu sijoilleen
ja vain uneksii siinä entisistä päivistään merellä.










keskiviikko 20. toukokuuta 2020


"KVAK KVAK"
-paapatti matalasti tämä sorsauros kun lähti puronuomasta nousemaan penkereelle osuttuani parin kohdalle.
Se oli selvästi luonteeltaan rouvaansa arempi ja epäluuloisempi,
rouva nimittäin tyynesti jatkoi puronpohjan ruoppaamista, 
eikä näyttänyt kokeneen minua uhkana.
Hetken se mietti, että uskooko ukkokultansa kutsua seurata penkereelle,
mutta päätteli sitten turhaksi ja pulahti takaisin ruokailemaan.
Ennen pulahdusta kuopsutti niskaansa räpylällään, vilkaisi isännän perään,
ja teki päätöksensä. Nälkä voitti.
Herra sorsa sen sijaan kiersi aimo kaarroksen kasvuston seassa
ja paapatti mennessään.
Tarpeeksi kaukana minusta uskaltautui pulahtaa sekin takaisin rouvansa seuraan.
Kaunis lintu on sinisorsakin.
Varsinkin uroksen värit ovat kuin riikinkukolla kun niihin osuu aurinko.
Retkeni myöhemmässä vaiheessa näin toisenkin parin sukimispuuhissa laiturilla,
ellei ollut sama pari sinne lennähtänyt ruokailun päätteeksi.
Sorsilla ei näyttänyt vielä olevan pesänrakennusta lainkaan meneillään.
Kahden peipon keväistä kilpalaulantaa kuuntelin hetken toisen niistä alapuolella.
Myöhemmin mustarastaskin luritteli itsekseen niin kauniisti metsässä.
Symppis talitintti oli selvästi minusta hiukan utelias,
läheltä on kesäksi poistettu ruokinta-automaatit.
Olisiko kenties miettinyt minun pähkinöitä tuovan.
Kevät etenee!❤