perjantai 23. joulukuuta 2022


Hiljaisella lahdella,yksi varis vain.
Siinä verkkaan touhusteli,kuopi lunta kai.
Josko palan jättänyt, olis pilkkimies,
saisi vatsa täytettä,
harmaaviitta ties.


Vaan eipä suonut Ahti varikselle antejaan,
saaliinsa oli vienyt pilkkimieskin mukanaan.


 Kuin kuulu varpunen jouluaamuna,
otti siivet alleen lintu tumma,
eihän tuo nyt asiakaan kumma.
Muualla sen täytyy kupunsa täyttää,
ennen kuin jouluyö tähtitaivaansa näyttää.

Yksin jäi lahti hiljainen.
Tyyni rauha enää vain täytti maiseman sen.


Toivotan kaikille täällä piipahtaville
rauhallista ja tunnelmallista joulua!



lauantai 10. joulukuuta 2022


Frank Sinatra laulaa vanhoja joululauluja.Cd on itselleni tällä hetkellä se mieleisin.
Se valikoituu soimaan aamuisin,kun ikkunoiden takana on vielä pimeää.
Uppoudun musiikin nostalgiaan,enkä osaa selittää,miksi se lämmittää sisintäni,
miten se kietoo minut johonkin turvalliseen pehmeään huopaansa.
Näissä kappaleissa,tai miten ne esitetään,ja miten ne on äänitetty,
ei ole mitään nykyaikaista.
En ollut vielä syntynytkään,kun hän on nämä laulut laulanut.


Sama satumaa,ihana lämmin tunnelma luonnossa tällä hetkellä.
Lumi vaimentaa äänet,puut kantavat raskaan lumivaippansa,
eivätkä hievahdakkaan pienestä tuulenvireestä.
Aika on pysähtynyt,hiljaista.
Pidän mustavalkoisuuden graafisesta näkymästä.


Muutamat puut ovat jo ystäviäni,kesät talvet.
Aina eri näköisinä ne siellä odottavat omaa maisemaansa vasten.


Varikset ja harakat,pidän niitä talvilintuina.
Talven hämärään pysähtyneisyyteen kuuluu variksen etäinen rääkäisy.
Lumella sen lystikkäät jalanjäljet.
Niistä näkyy,kuinka se on siinä mennessään vaappunut keikkuen puolelta toiselle.
Pitävät kokoontumisiaan korkeiden koivujen latvoissa,
vaihtavat paikkoja ja lumi pöllyää alas kulkijan niskaan.


Kinoksista työntyy korret,kuin siilin piikit.
Moni heinä nöyrtynyt kaarelle kuin pohjoisen tykkypuut.


Metsässä on jollakin tapaa nyt hyvin arvokas tunnelma.
Siellä kulkija rauhoittuu.
Metsän kaikkeus on hiljaa ja harras.
Kuin puilla olisi kirkonmenot meneillään.


Mustavalkoisessa maisemassa lehahtaa lentoon mustavalkoinen lintu,
kaunis pyrstönsä viuhkanaan.
Frakkipuku on aina niin tyylikäs.


Merenlahden ruovikko,nyt luonnon harvoja väripilkahduksia.
Okranvärinen matto sulautuu kauniisti niukkaan väripalettiin.


Maton takana vastarannan puut ovat kuin suoraan kauniista maisemakortista.


Nuorten kouvujen rungot näyttävät minusta,kuin ne olisivat hiukan viluissaan.
Valkoinen valkoista vasten luo tämän mielikuvan.
Kauniit ne ovat ja  kävelyreittini puista myös niitä,
joita on aina pysähdyttävä ihastelemaan.

Pidättäydyn kaikesta hälinästä ja hulinasta,
joka jouluun saattaa kuulua.
Pulkkamäki eilen pienen lapsenlapsen kanssa lapsetti ja piristi myös mummia.
Muuten jatkan hiljaisessa metsässä ja luonnossa joulun odotusta.
Ja Frankieboy ja valonauhat huolehtivat siitä,
että suloinen ja rauhaisa tunnelma säilyy myös kotona.

Hyvää joulukuun jatkoa!



maanantai 5. joulukuuta 2022


Sanotaan,että silmät on sielun peili.
Mietiskelin,että tämä toimii toisinkin päin.
Että mitä ne silmät näkevätkään,
se heijastuu sieluun.
Pääasiallisesti se on se kaikki kaunis ja ihana,
se saa sieluni kehräämään.
Luonto on ehtymätön aarrearkku saada sielunsa helisemään,
ravita se ja voida hyvin.


Sitten on niitä surun aiheita,
murheenkryynejä.
Kellekään blogiani pidempään seuranneelle ei liene epäselvää,
että rakastan puita ja metsää.
Joka ikinen päivä kun ulkoillessani kuljen kohdan ohi,
jossa vain reilu vuosi sitten kasvoi valtava,vanha kuusi,suren hieman.
Ja samalla tervehdin sen koivuystävää.
Me molemmat muistamme kuusen.
Minä sen upeat pitkät ja havuista raskaat oksat.
Sen kuinka oravat kirmasivat sen paksua runkoa pitkin,
 ja varikset ja harakat levähtivät sen oksilla.
Koivulla on vieläkin runkomuisto ystävästään,
se on siinä vieressä kasvanut kunnioittaen kuusen
oksien ulottuvuutta ja väistänyt niitä niin,
että on kasvattanut omaa runkoaan hiukan kaarelle.
Minä näen tuon vanhan kuusen siinä vieläkin mielessäni.
Enkä ymmärrä,miksi se oli yhtenä kauniina päivänä
kaadettu.
Sen kannosta-noin metrin halkaisijaltaan,
näki,
että se oli täysin terve puu.
Alla kuva kohdasta,jossa kuusesta enää kanto,
kahden hiekkatien risteyksessä ja sen kaarelle kasvanut ystäväkoivu,
joka näyttää niin yksinäiseltä siinä itsekseen.


Paikallislehdestä näen,kuinka elokuvaohjaaja Kaisa Rastimo istuu kotitalonsa edustalla, suuren haapapuun kannolla.
Häntä on raivostuttanut ja varmasti surettanutkin haapametsikön kaataminen kotinsa edustalta,ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta.
Itse asiassa hän jutun mukaan pitää tekoa ympäristörikoksena.
Jutussa kerrotaan,kuinka kaupungilta oli vastattu,
että haavat oli kaadettu ennaltaehkäisevästi,ettei liito-orava pesiydy alueelle,
koska siihen on vuosien päähän suunniteltu rakentamista.
Siis mitä hem...ttiä!
Pistää niin vihaksi tämä Espoon rakentamishysteria.
Mitä hyötyä on liito-oravan suojelusta,
jos siltä viedään tarkoituksella koti -ja levähdyspuut,
ennen kuin se riiviö ja kiusankappale(asenne näköjään) ehtii paikalle?
Tämäkö nyt on löydetty kikkakakkoseksi,
että kaadetaanpa Espoosta kaikki haavat ennaltaehkäisevästi,
että saadaan rakentaa lisää ja lisää,
eikä mokoma liito-orava pääse estämään hanketta.


Kuinka ollakaan,
Saunalahteen on samaan aikaan ilmestynyt kaupungin info-lappusia,
 jokaikisen kaupungin omistaman metsäpläntin viereen.
Kuviin on punaisella merkitty jokaisen alueen hoitokohdat.
Alla oleva kotini viereisen metsäpläntin osalta.
Onko tässä ehkä joku haapapuiden etsiminen ja "hoidollinen"
toimenpide kyseessä...ehkä ei,ken tietää.
Mielenkiinnolla ja kauhulla jään seuraamaan tilannetta.
Infolapun tavoite-kohta saa omat kulmani kyllä kieltämättä nousemaan.
Elinvoimainen ja turvallinen metsä.
Miksi en jaksa enää uskoa,
että tässä on kyse metsän elinvoiman säilymisen tavoittelusta.
Myönnän,että minusta on tullut hiukan skeptinen sen suhteen,
että luonnon eteen haluttaisi oikeasti tehdä jotain ilman taka-ajatuksia,
varsinkaan täällä pääkaupunkiseudulla.


Mutta joulu!
Joulu on jo kovin lähellä!
Ihanaa,minun pienen,kaksivuotiaan lapsenlapseni kolmas joulu.
Olen varta vasten häntä varten koonnut tontut ja muut matalalle pöydälle,
mummin luona niillä saa leikkiä.
En vissiin koskaan ole laittanut joulua esille näin aikaisin,
heti joulukuun alussa.
Tänä vuonna se kuitenkin tuntui hyvältä.


Tänään leikkasin ja liimasin inspisvihkoonkin joulukuun ensimmäisen sommitelman.
Koskaan ei tiedä,mikä fiilis ja värit vievät mennessään.
Tänään metsä ja pastellisävyt inspiroivat.

Hyvää joulukuun jatkoa ja huomista Itsenäisyyspäivää!
Näinä päivinä itsenäisyys tuntuu vieläkin tärkeämmältä.
Voi hyvin!


torstai 24. marraskuuta 2022


En voi sanoa,että olisin näinä päivinä ollut parhaimmillani.
Monina hetkinä kaikkea muuta.
Tähän on tietenkin vaikuttanut koronaan sairastuminen vajaa kaksi viikkoa sitten.
En ole saanut vakavia oireita,itseasiassa päässyt melko vähällä,
mutta väsymys on ollut hetkittäin ylivoimaista.
Koska vireystasoni ei olisi tähän aikaan vuodesta muutenkaan hääppöinen,
on ollut hiukan tahmeaa. 


Eniten aluksi tympi se, ettei päässyt ulkoilemaan.
Pikkuhiljaa,noin viikko ensioireista,uskaltauduin varovaisille kävelyretkille.
Muuten olisin luultavasti sulanut patjaani,niin raskaalta olo tuntui.
Aluksi hengästytti,mutta päivä päivältä pystyin pidentämään lenkkiä.


Tänään tapahtui jotain aivan ihanaa!
Voisin kutsua sitä jopa jollain lailla hengelliseksi kokemukseksi.


Olin juuri laskeutumassa metsästä takaisin isommalle tielle,josta jatkaisin rantaan.
Yht'äkkiä tuli aivan hiljaista,siis totaalisen hiljaista.
Tämä asia on hyvin harvinainen aistimus täällä asuinsijoillani.
Oli kuin harmaus,samalla raskas ja henkäyksen kevyt olis asettunut harteilleni,
pehmeänä ja suloisena.
Ajattelin siinä,että mitä ihmettä tämä on!
Mielialani nousi kuin kevyt höyhen tuulenvireessä.
Hiukan pidenpään kadoksissa ollut ilo ja hyvä olo palasivat kehooni.
Kaikki raskauden tuntemus rinnasta hävisi ja mieli oli kevyistä kevyin.
Jos kokemus oli jatkoa koronasta johtuville,oudoille tuntemuksille,
tämä oli erittäin miellyttävä ja tervetullut.

Uskon kuitenkin, että äitiluonto tuli ja auttoi taas kerran.
Piristi toipuvan ja näytti kauneutensa hetkellä,
jona olin ajatellut,ettei tästä harmaasta päivästä mitään löydy.
Kaikki nämä kuvat otin tuon jännän kokemuksen jälkeen ja kotiin palattuani tunsin itseni virkistyneeksi ja onnelliseksi.


Luonto on kaunis ja ihana.
Harmaan ja kylmän kaudenkin aikana. 
Ja metsän voima on suuri.
Kävin sen taas tänäänkin kokemassa.

Ihanaa marraskuun loppua ja ensimmäistä adventtia!
<3

 

lauantai 12. marraskuuta 2022




Tänään nousi iloinen tuuli.
Vireä ja ahavainen.
Jo aamusta nousi.
Ei tullut sateen kanssa,ei läiskimään vettä vasten.
Auringon otti matkaan ja sinisen taivaan.
Yhdessä ilakoivat ystävät pirteät.
Yksi pöllyytteli heinät ja kaislat niin,
että sinitaivas höyhtyvää täynnä.
Helisytteli vaahteran nenät ja heilutteli marraskuun kukat.
Toinen estraadille nosti kaiken vihreän ja kauniiksi sen kehui,
levitteli valoaan rantakallioiden sädehtiä,sinitaivasta peilata ja
ystävänsä aaltoja vastaanottaa naurussasuin.

Täältä Mirjam-Matildasta toivottelen runosuoni pulputen ihanaa viikonloppua!
<3
p.s.en olisi onnellisempi voinut tänään olla ulkoillessa.
Mikä lahja tämä päivä marraskuuhun!

 



  


  

 

maanantai 24. lokakuuta 2022


Kohti vuoden loppua kuljemme.
Viikon päästä jo marraskuu.
Marras-lukemani mukaan vanha indoeurooppalainen lainasana,
joka tarkoittaa kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa.
Vaan kuoleeko luonnossa yleensäkään mikään.
Vai meneekö vain kiertoon ja elää muussa muodossa.
Nämäkin kauniit lehdet putoavat ja maatuvat emopuunsa juurille.
Puu lahjoittaa takaisin maalta saamansa.


Osaisipa ihminenkin elää näin.
Kunnioittaisi ja vaalisi luonnon lahjaa.
Mietin tuossa taannoin,että mitä ihminen antaa luonnolle,
niin kuin kaikki muu luonnon elävä.
Mieleeni ei tullut yhtään mitään.
Kaikki hyvä,minkä luonnon eteen teemme, 
on vain korjaustayritystä aiheuttamistamme vaurioista.
Me vain otamme hyödyn,
antamatta juurikaan mitään vastalahjana.
Tästä mietelmästä havahtuneena olen omalla kohdallani alkanut kerätä eteeni osuvan muovin pois luonnosta kävelyretkilläni.
Ei ole minun roskiani,mutta oma mikroskooppisen pieni tekoni luonnolle kuitenkin,
joka keventää omaa sieluani.


Aurinkoisina päivinä silmäni osuvat kymmeniin ihaniin näkymiin,
ja ikuistan niitä mielelläni kameraani.


Kuivuvassa on oma kauneutensa siinäkin.


On ollut tuulisia päiviä,on ollut sateisia päiviä,
on ollut aurinkoisia ja lempeitä päiviä.
Niska notkolla kuvailin tilhiä koivun latvassa.
Kyllä on kaunis lintu!
Minusta oli niin hienon näköistä,
kun tämä alla olevan kuvan yksilö etukenossa halkoi nokallaan tuulta,
oksa heilui vaakatasossa,
ja linnun töyhtö heilui takana niin virtaviivaisesti.
Myrskylintu!




Olen ollut hiukan nöyrän anteeksipyytäväinen havupuille näinä päivinä.
Kesä meni taas lehtipuita rakastaen.
Niiden runsasta,kahisevaa,vihreää lehvistöä.
Nyt,kun lehtipuut alkavat vaatimattomamman olomuotonsa ajan,
katseeni löytää taas havujen vihreän.
Huokailen sitä,kuinka kauniit ne ovat auringon siivilöityessä neulasten lomitse.


Ihanaa,kun metsätiellä kuuluu tuttu koputus.
Olen nähnyt paljon tikkoja tänä vuonna.


Maalla pihapiiriin ilmestyivät nämä keskenään keskustelleet harmaapäätikat.
En tiedä,oliko siinä reviiristä mielipide eroa,
vaiko iskä osoittamassa pojalleen,että lähteä täytyy nyt kun on jo iso poika.


Ahmin nyt näitä näkymiä luonnossa,
kun vielä on värejä.
Kohta se aurinkokaan ei löydä enää herkullisen näköistä vihreää sammalta kannon nokasta,tai puolukanvarpuja.
Kohta se kimmeltää valkoiselta hangelta.
Alkaa luonnossa kulkevan väridieetti.


Mutta vielä leiskuvat värit,ihanaa!


Tänne Espoon rannoille luvassa sateita huomisesta moneksi päiväksi.
Ei haittaa,jos ei valtoimenaan tule.
Olen nauttinut monet lenkit pienessä tihkusateessa tänä syksynä.
Ja meinaan tehdä sen jatkossakin.


Voi hyvin sinä,joka täällä piipahdat!
Palaillaan asiaan!


maanantai 26. syyskuuta 2022

Muistan hyvin tämän alkuillan,kun kiertelin vanhan mummulan pihapiirissä etsimässä kuvauskohteita.Tuntuu,että siitä on ikuisuus,vaikka vasta kaksi viikkoa on kulunut.Kiinnostuin vanhan saunan ikkunasta,sen karmit kaunista patinoitunutta puuta.Vasta kun siinä zoomailin,huomasin,että tästähän tulee samalla kuvaajan omakuva.Ja siinä samalla tarkoitus kuvalle.Kuinka saunan ikkunasta heijastuvan 60-vuotiaan naisen rinnassa oli kaihama.Kaihama,siitä,että luonnon vihreys oli hiipumassa,kesä loittoamassa,valumassa kuin ajan hiekka sormien välistä.


Kesän lisäksi,rakkaan paikan hyvästely on ollut tänä vuonna aiempaakin vaikeampaa.Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pelottavaa.Meiltä on viety turvallisuudentunne.Kaikki tuntuu jotenkin niin absurdilta.Että miten tällaista voi tapahtua vuonna 2022.Mitä vielä tulossa.


Maalla on saanut olla ihan omissa maailmoissaan,tuskin olen kuunnellut tai katsellut uutisia.Kaikki paha kaukana.Mieli ollut lepotilassa.Voi että,ihania syksyn aurinkoisia päiviä maaseudun rauhassa.

Kun suru kohtaa maalla,siitä pääsee suremalla yli.Niin kuin kävi tämänkin täydellisen mustarastaan poikasen kanssa.Herkkänä ihmisenä suren näitä luontokappaleiden menehtymisiä ihan siinä,missä ihmistenkin.Tämä kaunis siivekäs luuli pääsevänsä navetan ikkunasta eteenpäin.Kuului vain kops.Lohdutti,että loppu tuli kerrasta.Viime syksynä samaan ikkunaan kopsahti toinen pikkulinnun poikanen.Tutkittuani asiaa,huomasin,että navetan sisältä heijastuu vastapäisen seinän ikkuna,joten linnulle se on optinen harha ja luulo,että siitä pääsee lentämään läpi.Nyt ikkunassa on verho,naulasimne sen serkkutytön kanssa yksissätuumin.


Kyyneleet silmissä halusin ikuistaa reppanan,että sen lyhyestä elämästä jäisi tänne pieni jälki.Kun pitelin sitä,se oli vielä lämmin.


Suretti se suuri työ,mitä sen emo oli sen eteen koko kesän tehnyt ja nyt kävi näin.


Tämä saattaa herkimpiä järkyttää,mutta kun olin odottanut tunnin,eikä pieni ollut toennut,laskin sen nätisti muuraispesään.En hautaa enää pieniä eläimiä.Aiemmin hautaamiani ovat toiset eläimet kaivaneet ylös ravinnokseen.Siitä viisastuneena laitan eteeni osuvat eläinvainajat luonnon omaan kiertoon.Luonnossa mikään ei mene hukkaan,vaan jatkaa muussa muodossa.Alan iän myötä paremmin hyväksyä luonnon lait.Olen yrittänyt muuttaa ajatustyyliäni ja karaistanut ajoittain näissä asioissa liiankin herkkää sieluani.


Kaipaan maalle.Täällä kaupungissa koen aiemmilta vuosilta tuttua syksyn ajan alavireisyyttä.Passivoidun syksyisin.En oikein saa mitään aikaiseksi.On ollut haluja blogipäivityksiinkin,kuvia on,mutta jäänyt sitten tekemättä.Nyt olen pari päivää siivoillut ja järjestellyt,se on virkistänyt naista,kun vain tarttuu tehtäviin ja potkii hieman itseään persuksille.Talvea kohti mennään,eikä siinä itku auta.Mutta,kyllä minä lasken päiviä siihen,kun pääsen maalle metsään kstsomaan,olisiko suppilovahveroita alkanut nousta.


Talitintit käyvät päivittäin parvekkeella,ilmeisesti etsimässä talvipesiin pehmustetta.Nykivät sitä sun tätä ja minä yritän olla hipisen hiljaa parvekkeen ikkunan edessä katsomassa niiden touhuja.Kaunis ruskakin työntyy parvekkeen oven ikkunasta sisälle asti.


Tosin loistelias ruska täällä meilläpäin on lähinnä istutettujen pensaiden ja puiden ruskaa.Luonnon ruska on vaatimatonta ja hiukan rähjäistä pitkän kuivan kauden jäljiltä.Lähettelen lukijalleni lämpimiä syksyisiä terkkuja ja voimia kestää kaikki ympärillä tapahtuva.Toivotaan,että ensi vuonna kaikki on paremmin!