maanantai 26. syyskuuta 2022

Muistan hyvin tämän alkuillan,kun kiertelin vanhan mummulan pihapiirissä etsimässä kuvauskohteita.Tuntuu,että siitä on ikuisuus,vaikka vasta kaksi viikkoa on kulunut.Kiinnostuin vanhan saunan ikkunasta,sen karmit kaunista patinoitunutta puuta.Vasta kun siinä zoomailin,huomasin,että tästähän tulee samalla kuvaajan omakuva.Ja siinä samalla tarkoitus kuvalle.Kuinka saunan ikkunasta heijastuvan 60-vuotiaan naisen rinnassa oli kaihama.Kaihama,siitä,että luonnon vihreys oli hiipumassa,kesä loittoamassa,valumassa kuin ajan hiekka sormien välistä.


Kesän lisäksi,rakkaan paikan hyvästely on ollut tänä vuonna aiempaakin vaikeampaa.Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pelottavaa.Meiltä on viety turvallisuudentunne.Kaikki tuntuu jotenkin niin absurdilta.Että miten tällaista voi tapahtua vuonna 2022.Mitä vielä tulossa.


Maalla on saanut olla ihan omissa maailmoissaan,tuskin olen kuunnellut tai katsellut uutisia.Kaikki paha kaukana.Mieli ollut lepotilassa.Voi että,ihania syksyn aurinkoisia päiviä maaseudun rauhassa.

Kun suru kohtaa maalla,siitä pääsee suremalla yli.Niin kuin kävi tämänkin täydellisen mustarastaan poikasen kanssa.Herkkänä ihmisenä suren näitä luontokappaleiden menehtymisiä ihan siinä,missä ihmistenkin.Tämä kaunis siivekäs luuli pääsevänsä navetan ikkunasta eteenpäin.Kuului vain kops.Lohdutti,että loppu tuli kerrasta.Viime syksynä samaan ikkunaan kopsahti toinen pikkulinnun poikanen.Tutkittuani asiaa,huomasin,että navetan sisältä heijastuu vastapäisen seinän ikkuna,joten linnulle se on optinen harha ja luulo,että siitä pääsee lentämään läpi.Nyt ikkunassa on verho,naulasimne sen serkkutytön kanssa yksissätuumin.


Kyyneleet silmissä halusin ikuistaa reppanan,että sen lyhyestä elämästä jäisi tänne pieni jälki.Kun pitelin sitä,se oli vielä lämmin.


Suretti se suuri työ,mitä sen emo oli sen eteen koko kesän tehnyt ja nyt kävi näin.


Tämä saattaa herkimpiä järkyttää,mutta kun olin odottanut tunnin,eikä pieni ollut toennut,laskin sen nätisti muuraispesään.En hautaa enää pieniä eläimiä.Aiemmin hautaamiani ovat toiset eläimet kaivaneet ylös ravinnokseen.Siitä viisastuneena laitan eteeni osuvat eläinvainajat luonnon omaan kiertoon.Luonnossa mikään ei mene hukkaan,vaan jatkaa muussa muodossa.Alan iän myötä paremmin hyväksyä luonnon lait.Olen yrittänyt muuttaa ajatustyyliäni ja karaistanut ajoittain näissä asioissa liiankin herkkää sieluani.


Kaipaan maalle.Täällä kaupungissa koen aiemmilta vuosilta tuttua syksyn ajan alavireisyyttä.Passivoidun syksyisin.En oikein saa mitään aikaiseksi.On ollut haluja blogipäivityksiinkin,kuvia on,mutta jäänyt sitten tekemättä.Nyt olen pari päivää siivoillut ja järjestellyt,se on virkistänyt naista,kun vain tarttuu tehtäviin ja potkii hieman itseään persuksille.Talvea kohti mennään,eikä siinä itku auta.Mutta,kyllä minä lasken päiviä siihen,kun pääsen maalle metsään kstsomaan,olisiko suppilovahveroita alkanut nousta.


Talitintit käyvät päivittäin parvekkeella,ilmeisesti etsimässä talvipesiin pehmustetta.Nykivät sitä sun tätä ja minä yritän olla hipisen hiljaa parvekkeen ikkunan edessä katsomassa niiden touhuja.Kaunis ruskakin työntyy parvekkeen oven ikkunasta sisälle asti.


Tosin loistelias ruska täällä meilläpäin on lähinnä istutettujen pensaiden ja puiden ruskaa.Luonnon ruska on vaatimatonta ja hiukan rähjäistä pitkän kuivan kauden jäljiltä.Lähettelen lukijalleni lämpimiä syksyisiä terkkuja ja voimia kestää kaikki ympärillä tapahtuva.Toivotaan,että ensi vuonna kaikki on paremmin!


torstai 25. elokuuta 2022


Nämä kuvat on otettu maalla jokunen päivä sitten.
Tiesin,että nyt vietetään viimeisiä lämpimiä,
voisi jopa sanoa,että helteisiä päiviä.
Tiesin,että seuraavan kerran kun tulen,
en kuljeskele pihamaalla enää paljain säärin kesämekossani.
Siinä,jonka ompelin mummin vanhasta pussilakanasta pari vuotta sitten,
ja josta on nyt muodostunut lemppari kesävaate maaseudulla.


Helteiset päivät salasivat mukavasti sen tosiasian,
että syksy on lähellä.
Se näkyy jo luonnossakin ympärillä.
Tietty kuparin sävy iltaisin on varma syksyn merkki.


Metsänpohja oli kuiva pitkän hellekauden jäljiltä,
aiemmalla reissulla löysimme vain jokusen reunoiltaan kuivan kanttarellin.
Onnekseni omassa mustikkapaikassani marjat olivat melko suuret,
vaikkakin määrä oli paljon pienempi marjaisiin vuosiin verrattuna.
Nyt,jos sadetta kunnolla saataisiin,olisi herkkutatille otolliset olosuhteet.


Käpykin kääntynyt kuivuudesta muurahaiskävyksi sammalmättäälle.


Paikoittain näkyi maaruskaa,
vaikka uskon tähän vaikuttaneen enemmän kuivuus kuin kylmät yöt.


Pihan vanha ja rakas omenapuu ei kuivuudesta näyttänyt kärsivän,
suuren sadon oli kypsyttänyt pieniä omenoitaan lintujen,ja muiden eläinten ravinnoksi syksyn varalle.
Omenapuuvanhuksen latvusto yltää jo korkeuksiin.


Loppukesäiset näkymät luonnossa,alkavat pikkuhiljaa opastaa ihmistäkin rauhoittumaan syksyä kohti.
Kesän riennot,aktiivisuus alkaa olla menneen kesän kukkia.
Minussa on jo herännyt karhu.
Hilloja keitelty,kesäteetä purkitettu,
mietitty käsille töitä ja mielelle virkistettä sitten kylmillä säillä kotona.
Vaikken ihan talviunille menekkään,
tiedän,että vireydestäni menetän taas puolet,kun pimeät alkavat.


Minä ymmärrän heitä,joiden on laillani valmistauduttava talvikauteen.
Rytmitettävä mielessään tulevat kuukaudet niin,että on helpompi ajatella talven olevan lyhyempi,kuin se on.
Upea ruska-aika,siitä joulun kautta uuteen vuoteen.
Sitten ne kaksi hyvin vaikeaa kuukautta ja sitten alkaa helpottaa,
uusi kevät korvilla.
Meitä ihmisiä monenmoisia,
joku kärsii kesäkuumasta,odottelee syksyä,joku rakastaa talvea,
itse olen kesänlapsi henkeen ja vereen,
vaikken pitkistä helteistä tykkää minäkään.


Tästä kesästä jää ihania hetkiä muistoihin.
Liitän ne sinne kesän muistojälkiin muiden joukkoon.
Varmasti saan koivujen lehtien havinan ja lintujen laulun mieleeni sitten,
 kun luonto on hiljainen ja puut seisovat paljaina paikoillaan.


Sanoin on vaikea kuvailla sitä onnen läikähdystä pari päivää sitten,
kun näin pääskyparin kiitämässä merenpintaa hipoen tuolla rannassa.
Siinä niitä katsoessani,koin myös ensimmäisen varsinaisen haikeudentunteen kesän loppumisesta,kohta tämäkin myöhäinen pari olisi poissa.


Yksittäisiä perhosia lenteli vielä maalla,
tämä sotilasarvoltaan korkea kaunosiipi laskeutui kuin näyttämölle grillin katokselle.
Taisi olla ensimmäinen lajiaan,jonka tänä kesänä näin.


Ennustavat,että huomisesta kovasti säät muuttuisivat vastaamaan normaalia elo-syys vaihdetta.
Itse olen kiitollinen tästä lahjaksi saadusta inkkarikesästä tähän loppuun,
vaikka samalla luonnon kuivuus onkin surettanut.
Menin parvekkeelle varta vasten istumaan suloisen lämpimään alkuiltaan paitulissani ja paljain säärin.
Halusin vielä tuntea kesälämmön ihollani.
Oli jotenkin niin kuvainnollista,kun yht'äkkiä luomien takana näkyvä kirkas oranssi pimeni,kuin esirippu olisi laskettu.
Avasin silmäni ja mustat pilvet olivat työntyneet auringon eteen.
Samassa talon takana jyrähti.
Ei sitä ukkossadetta kuitenkaan tullut,ohi meni taas,
ehkä pisaran,pari ripautti.
Minä siirryin sisätiloihin.
Huomenna sitten alkaa uusi kausi,
viileämpi.
Jos ennusteet paikkansa pitävät.

Mukavia elokuun viimeisiä!


 

torstai 18. elokuuta 2022


Ollaan jo loppukesässä.
Luonto ympärilläni on vaihtanut värinsä alkukesän vihreydestä ruskean eri sävyihin.
Kauniita nuo tuhannet heinät.Vaikka vehreys on kadonnut,helle ei.
Minä olen päättänyt kestää lämmön eri asteet mukisematta,
kylmää en odota.
Maallakin,pihan koivujen katveessa mietin,miten ihanaa,
kun voi vielä paljain säärin ja varpain kesämekkosessaan olla.
Siitä syntyy suloinen vapaan ja villin kesälapsen fiilis.


Maalla ensimmäiseksi räsymatot ulos tuulettumaan,viimeksi siivosin keväällä.
Pääsisipä vielä pesemään ne,että saisi tupaan mäntysuovan tuoksun,niin kuin silloin kauan sitten,kun tämän talon karjalaisemännät pesivät matot joka kesä.
Emännät tosiaan,koska tässä talossa oli kolme emäntää.Vaarin äiti,joka oli hyvin sairas vuodepotilas,mutta henkinen emäntä,vaarin napakka vanhapiika sisar ja rakas mummini,vaarin vaimo.
Hyvin se näytti toimivan,minusta ei olisi jakamaan emännän virkaa.
Ehkä niitä torailuja oli näilläkin,mutta ei se päällepäin näkynyt,ainakaan lapsen silmin.


Luonto.
Upea,kaunis ja runollinen,mutta myös säälimätön ja armoton.
Tänä kesänä olen kokenut suuria nautintoja,valtavia sielua ravitsevia tuntemuksia luonnon helmassa,
mutta myös surua,koska olen ihminen ja minulla on säälintunne.

Olen seurannut jo useamman vuoden ajan Satakunnan sääksikameroita eri pesiltä.
Miten näihin lintuihin voikaan kiintyä,kun seuraa tapahtumia siitä alkaen,
kun ensimmäinen sääksi palaa pesälle,seuraavaksi pariudutaan ja alkaa munien kuoriutumisen odotus.
Tänä kesänä omaksi kullannupuksi valikoitui nelospesän kuopusuros,
joka sai rengastuksen yhteydessä myöhemmin nimekseen Jouko,
edesmenneen rengastajan kunniaksi.
Joukon kotipesään kuoriutui kolmesta munasta ensin isosisko Una,
joidenkin päivien päästä Jouko itse.
Kolmas muna ei koskaan kuoriutunut.
Esikoisena,suurempana ja voimakkaampana,
 isosisko kurmoitti Joukoa alusta alkaen ruokaillessa.
Se tuli niskaan kuin yleinen syyttäjä nokkineen,jos Jouko erehtyi emon viereen kerjäämään kalasaaliista suupaloja.
Päivien kuluessa Jouko kyyröttelikin pesän perukoilla pää alhaalla kun isäemo toi kalaa äitiemolle ruokintaa varten,
 ja uskaltautui osingoille vasta,kun sisko oli kylläinen ja väistynyt emon vierestä.
Usein Joukolle ei jäänyt mitään.
Rengastuksen yhteydessä sisarukset punnittiin,
jolloin huima kokoero tulikin tietoon.
Kaiken tämän katsominen oli herkälle säälijälle usein kovin vaikeaa,
vaikka kuinka yritti ajatella,että näin luonto toimii,vahvat selviytyvät.
Mutta kyllä me katsojat kannustettiin joukolla Joukoa omalla ihmismäisellä tyylilämme.
Riemulla ei ollut rajoja,kun Jouko ensimmäisen kerran uskalsi vaatia kalan itselleen,
kun täyskasvuisuuden nurkilla oli saanut itseluottamusta lisää.
Sääliä sai sinäkin päivänä,kun sisko lensi ensilentonsa,
 ja äitiemo sekosi tästä jotenkin.
Ehkä luuli siskoa vieraaksi sääkseksi,kun se liiteli äitiemon tähystyspuun ohi.
Emo palasi pesälle ja rusikoi jostain kumman syystä Joukoa pitkän tovin.
Alisti sen alleen ja nokki ja yritti työntää pesästä.
Käytös oli asiantuntijoidenkin arvioiden mukaan outoa,mutta luonto on.
Emme koskaan saa tietää,mitä siinä tapahtui sääksien logiikalla.
Mutta jo viikkoja siskon nokkimaa Joukoa oli tässä tilanteessa vaikea katsoa,
kun oma äitikin vielä.
Ja sitten.
Tuli se päivä,joka itketti allekirjoittanutta useita tuleviakin päiviä.
Sisko ja Jouko olivat pesällä kun isäemo ja äitiemo hälyttivät taustalla vaarasta.
Jouko painautuu pesän pohjalle,rohkeampi sisko ei.Merikotkan ääntäkin kuuluu.
Kun kotka on pesän yläpuolella ja sen perässä lentävä isäemo antaa kirkkaan varoituksen,
Jouko nousee ja hyppää pesästä siivilleen.(video)
Ensimmäisen kerran,ensilennolleen,ei vielä siihen valmiina.
Ja näimme Joukon ehkä viimeisen kerran.
Kamerasta kuuluu valtavan linnun ohilennon kahahdus ja sen varjo näkyy suolla.
Emot jatkavat varoitushuutojaan,jotain mätkähtää maahan ja kohta kuuluu merikotkan raakkuvaa ääntä ja sääksen kirkunaa.
Jouko ei enää palaa pesälle,päivä,toinenkin kuluu.
Ylläpito ilmoittaa,että rengastaja on käynyt tutkimassa pesän maaston,
mutta mitään ei ole löytynyt,josta päättelisi,mitä tapahtui.
Parin päivän sisään isäemo tuo yhden kalan vielä ja sitten sekin katoaa.
Veikö merikotka Joukon ja isän,ehkä saamme vielä joskus tietää,ehkä emme.
Minä tunsin fyysistä surua melkein viikon,säälitti niin Joukon kohtalo.
Äitiemo viipyy vielä joitakin päiviä pesän lähettyvillä,
tuo siskolle pari kalaa ja lähtee sitten paluumuutolle etelään.
Sisko yksin nälissään pesällä,kunnes sekin häviää eikä enää palaa.
Chatissa spekuloitiin selvisikö Jouko sittenkin ja siirtyivät isän kanssa isän vanhalle pesälle,etäämmälle merikotkan häiriköinnin ulottamattomiin.
Palaako Jouko kenties parin vuoden päästä sukukypsänä pesäkameroihin,
vai löytävätkö ylläpitäjät syksymmällä Joukon renkaan...
Äänien perusteella itse uskon Joukon joutuneen luonnon kiertokulkuun,
mutta toivossa on hyvä elää.
Kuvassa Una sisko,joka viimeiseksi jäi pesälle.
Toivottavasti edes se lähti ensimmäiselle muutollensa etelään.

Muitakin murheellisia kohtaamisia,kaikkien niiden ihanien lisäksi,eksyi tielleni.

Suru tuli tästäkin oravanpojan elämäntien päättymisestä.Ilmeisesti jostakin syystä tippunut viereisestä,korkeasta männystä.Siinä se lepäsi niin kauniina kesäturkissaan.Seuraavana päivänä joku oli ravinnokseen korjannut.Näinhän sen kuuluukin mennä.


Jos ei oteta näitä suruja lukuun,päivät kuluivat maalla niin suloisesti.
Kuinka ihanaa on tulla suoraan ovesta omalle pihalle.
Monet hetket riitti vain tuoksutella loppukesää ja ahmia sitä silmillään.
Olla vaan,
lukea kirjaa tai kiikkua riippukeinussa kamera kädessä,
 napsia kuvia ympärillä tapahtuvasta.
Ja paljon tapahtuu,kun itse pysähtyy seurailemaan.
Nappasin kuvan pyykkinarulla tuulen heiluttamasta mekostanikin,
jonka olin siihen juuri aiemmin ripustanut tuulettumaan.
Paistoin edellisen päivän keitetyt perunat makkaran ja sipulin kanssa pyttipannuksi,
ja sipulimakkaran haju jysähti mekkoon niin vahvaksi,
että rupesi etomaan nenää.
Seuraavana päivänä mekko oli taas käyttökunnossa.


Yhtenä päivänä,hakiessani vettä sadevedenkerääjistä,
tapasin tämän sisiliskon.
Sovittiin,että liikehdin oikein hitaasti,enkä pelota sitä,niin saan ottaa siitä kuvia ihan vieressä.


Tämän näkymän olen jakanut täällä blogissa luultavasti joka kesä.
Se on näkymä,jonka näen kun pötköttelen riippukeinussani 
ja katselen yläpuolelleni kohti taivasta.
Vanhat koivut luovat pihan ylle ihanan aurinkovarjon.


Siinä kirjaa lukiessani,
joku mätkähti yläilmoista jalkojeni viereen riippumatolle.
Tällainen pötkäle sieltä ylhäältä koivusta tipahti.
Kuskasin kaverin horsmapuskaan,ehkä se maistui sille.





Nämä riippumatosta räpsimäni kuvat eivät ole kovinkaan korkeatasoisia,
mutta sitäkin suloisemman muistotunnelman niistä tulen saamaan sitten talvipakkasilla.


Mikäköhän tämäkin  pikkulintu on lajiaan.
Näkymä oli niin hieno,kun se päätti laskeutua pihakelon latvukseen.
Siitä tuli kuin ylimääräinen,hopeinen oksantynkä sinistä taivasta vasten.


Aijai näitä kiireettömiä ja suloisia joutilaisuuden päiviä maaseudun rauhassa.
Kävin kaupunkiin paluuni jälkeen riippumassa parvekkeella toisessa riippumatossani,
mutta ei voi puhua samana päivänäkään.
Kauklahdenväylän kumina,autojen äänet,ihmisten puheensorina,muu kaupunkiympäristön äänimaailma.
Toista maalla kun kuuluu vain tuulen humina ja loppukesän yksittäinen linnunlaulahdus.


Isännälle riitti urheilua telkkarista,minä haahuilin itsekseni siellä sun täällä.
Ponkaisin sponttaanisti ylös keinustani ja lähdin lähimetsään katsomaan,
mitä siellä eteen tulisi.
Yksinäinen suuri sininen lehmänkello kurkki metsänlaidan katveessa auringonjuovassa.
Sympaattisia kaikki siniset kellokukat.


Sitten päätettiin yhtenä aamuna,ennen hellelukemien nousua,lähteä tuttuun metsään kanttarelleja etsimään.
Jokainen,joka on tämän kokenut,tietää,miltä tuntuu,kun olet metsään menossa ja se onkin hakattu alas.
Järkytys nostaa pulssin korkeuksiin.
Meidän omat taukopaikat,parhaat kanttarellipiilot,kaikki tuhottu.
Jäljellä leveitä telaketjujen jälkiä metsätyökoneiden jäljiltä.


Edempänä miehet lastaamassa tukkeja,käännymme ympäri.
Työ ehkä vasta aluillaan.Kouraisee rintaa.Avohakkaavatko koko metsän...


Koneen jyräämällä aukiolla,myllätyn metsänpohjan keskellä,lyllertää päättömästi eteenpäin tumma pieni olento kuin karvainen makkaranpätkä.
Voi ei,se on Myyrä Matikainen!
Sokean raukan kotionkalisto ilmeisesti tuhoutunut,
ei se siinä muuten päiväsaikaan mönkisi.
Taas suru iskee.
Mitään en voi tehdä,pyydän siltä anteeksi ihmisten puolesta,
toivon,että se löytää pehmeää maata,eikä joudu haukan ruoaksi ennen sitä.
Vielä pitää reppanaa vilkaista olan yli kun kävelemme pois.



Vaarin vanhassa metsässä,metsälaitumen vieressä,joka nyt kasvaa jo korkeita koivuja,
on vielä lehmien juottoastiat,samat,jotka lapsuudessani toimittivat virkaansa.
Hieno rautapata haperoitunut puhki ja on nyt ruukkuna kasveille.


Hento syksyn aavistus käy jo pirrassa kun nojaan myöhemmin vanhan saunan seinään ja katselen pelloille päin.


Kyllä,laskevan auringon väreissä on jo syksyä.


Kotimatkalla isäntä sanoo,että siinä niitä meidän kanttismetsän puita nyt menee.
Oli kuulemma samainen rekka mennyt juuri ennen lähtöämme talon ohi hiekkatiellä,
ja saimme sen isolla tiellä kiinni.
Minä sanoin,että onkohan tuo tuossa vasemmassa laidassa se mänty,
joka kasvoi taukokiven vieressä,kauniissa metsäntaskussa komeana,
 ja jätti sitten kiven törröttämään siihen orpona yksikseen hakattuun maisemaan.


Vaikka tässä postauksessa on paljon ikäviäkin asioita,
kesää on vielä jäljellä,suloisia aurinkopäiviä!
Toivotaan pitkää,leutoa syksyä ja monia hulppeita luontokokemuksia!
Ihanaa viikonloppua!
 

torstai 14. heinäkuuta 2022



Tämä kesä on mennyt minulla syvälle ihon alle ja sielun sopukoihin.
Olen aina rakastanut kesää,
mutta juuri tällä nimenomaisella on ollut joku syvempi merkitys.
Olen mietiskellyt,johtuuko mahdollisesti ahdistavista pandemiavuosista.
Kun olisi luullut,että koko maailma jakaa saman mikroskooppisen pienen,
mutta valtavan uhan ja puhaltaa samaan hiileen sen taltuttamiseksi.
Mutta ei riittänyt tämäkään järkytys,
naapurissa suuruudenhulluus roihahtaa sodaksi Euroopassamme.
Kaiken tämän käsittelemiseen on tarvittu paljon voimavaroja.
Kesäluonnossa löytynyt kirkkaasti se kontrasti pahan ja hyvän välillä,
elämän suuremmat sävelet,kauneuden ydin.
Siksi tämä kesä on ollut erityinen.


Kun itse ei voi kertakaikkiaan ymmärtää sokeaa vallanhimoa miltään kantilta.
Ja sitäkään ei voi ymmärtää,kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä voi yhden,
universumin edessä pienenpienen ihmisen ylikorostunut ego saada aikaan.
Tuhannet ja taas tuhannet pantu taistelemaan 
jonkun säälimättömän mielenliikkeiden mukaan.
Valtikkaa heiluttava on syntynyt tänne aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä,
äitinsä haarovälistä.
Miten kehittyy ylikorostunut omanarvontunne?
Miten rakennetaan autoritäärinen valta?
Minkälainen ihmisluonne siihen halajaa?
Miten ylipäätään yksi ihminen voi nousta niin suureen valtaan?
Missä vaiheessa häviää nöyryys elämän edessä ja rakkaus ja kunnioitus elämää kohtaan,
ja muuttuu mistään piittaamattomaksi vallanhimoksi?


Näitä olen mietiskellyt kesän aikana.
Kun omassa rinnassa heläjää kaiken kauniin edessä.
Kaiken pienenpienenkin yksityiskohdan.
Perhosen siiven isku,siiven kaunis metallinhohto ilta-auringossa.
Pienten siivekkäiden iltayön karkelot peltomaisemaa vasten.


Kirkas kastepisara vihreällä lehdellä aamuaikaisella tai sateen jälkeen,
kottaraisparven lentoonlehahdukset pellolla,
kun kymmenien lintujen uloimpien siipisulkien kärjet hohtavat kultaa,
 auringon siivilöityessä niiden läpi,lintujen tehdessä yhtäaikaisia lentokäännöksiä suurena parvena.


Pieni leppäkerttu,joka kipuaa korren päähän ja levittää sekin kauniit läpinäkyvät siipensä lentääkseen ison kiven juureen.
Pääskysten elämäniloinen lentotaiturointi iltataivaalla.
Kaunis metsämansikka,joka pilkistää pientareen heinien alta auringonpaisteessa,
Muurahainen,joka kortta kuljettaa.


Kaikella luonnossa tarkoitus,kauneus ja elämä.
Katsooko itsevaltias koskaan luontoa tällä silmällä,
näkeekö kaikkeuden ja kauneuden.
Epäilen,että ei.
Ei kukaan,joka ymmärtää elämän,luonnonkauneuden,voi tehdä hirveitä,
tuhoisia päätöksiä,unohtaa kaiken omien päämääriensä edessä.


Itse kun nöyränä ja onnellisena tuolla tutkii ja ihastelee,
on niin hyvin vaikeaa ymmärtää,
että tänä kesänä istutaan pöydissä hiomassa sotastrategioita,
suunitellaan tuhoamista ja pahaa.
Maailma näyttäytyy tänä päivänä kovin pelottavalta,
kaikin puolin.

Ja kun se ihmisen suuri onni olisi siinä,
ihan silmien edessä,
pienestä sadepisarasta heijastuvassa kesämaisemassa.