maanantai 26. syyskuuta 2022

Muistan hyvin tämän alkuillan,kun kiertelin vanhan mummulan pihapiirissä etsimässä kuvauskohteita.Tuntuu,että siitä on ikuisuus,vaikka vasta kaksi viikkoa on kulunut.Kiinnostuin vanhan saunan ikkunasta,sen karmit kaunista patinoitunutta puuta.Vasta kun siinä zoomailin,huomasin,että tästähän tulee samalla kuvaajan omakuva.Ja siinä samalla tarkoitus kuvalle.Kuinka saunan ikkunasta heijastuvan 60-vuotiaan naisen rinnassa oli kaihama.Kaihama,siitä,että luonnon vihreys oli hiipumassa,kesä loittoamassa,valumassa kuin ajan hiekka sormien välistä.


Kesän lisäksi,rakkaan paikan hyvästely on ollut tänä vuonna aiempaakin vaikeampaa.Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pelottavaa.Meiltä on viety turvallisuudentunne.Kaikki tuntuu jotenkin niin absurdilta.Että miten tällaista voi tapahtua vuonna 2022.Mitä vielä tulossa.


Maalla on saanut olla ihan omissa maailmoissaan,tuskin olen kuunnellut tai katsellut uutisia.Kaikki paha kaukana.Mieli ollut lepotilassa.Voi että,ihania syksyn aurinkoisia päiviä maaseudun rauhassa.

Kun suru kohtaa maalla,siitä pääsee suremalla yli.Niin kuin kävi tämänkin täydellisen mustarastaan poikasen kanssa.Herkkänä ihmisenä suren näitä luontokappaleiden menehtymisiä ihan siinä,missä ihmistenkin.Tämä kaunis siivekäs luuli pääsevänsä navetan ikkunasta eteenpäin.Kuului vain kops.Lohdutti,että loppu tuli kerrasta.Viime syksynä samaan ikkunaan kopsahti toinen pikkulinnun poikanen.Tutkittuani asiaa,huomasin,että navetan sisältä heijastuu vastapäisen seinän ikkuna,joten linnulle se on optinen harha ja luulo,että siitä pääsee lentämään läpi.Nyt ikkunassa on verho,naulasimne sen serkkutytön kanssa yksissätuumin.


Kyyneleet silmissä halusin ikuistaa reppanan,että sen lyhyestä elämästä jäisi tänne pieni jälki.Kun pitelin sitä,se oli vielä lämmin.


Suretti se suuri työ,mitä sen emo oli sen eteen koko kesän tehnyt ja nyt kävi näin.


Tämä saattaa herkimpiä järkyttää,mutta kun olin odottanut tunnin,eikä pieni ollut toennut,laskin sen nätisti muuraispesään.En hautaa enää pieniä eläimiä.Aiemmin hautaamiani ovat toiset eläimet kaivaneet ylös ravinnokseen.Siitä viisastuneena laitan eteeni osuvat eläinvainajat luonnon omaan kiertoon.Luonnossa mikään ei mene hukkaan,vaan jatkaa muussa muodossa.Alan iän myötä paremmin hyväksyä luonnon lait.Olen yrittänyt muuttaa ajatustyyliäni ja karaistanut ajoittain näissä asioissa liiankin herkkää sieluani.


Kaipaan maalle.Täällä kaupungissa koen aiemmilta vuosilta tuttua syksyn ajan alavireisyyttä.Passivoidun syksyisin.En oikein saa mitään aikaiseksi.On ollut haluja blogipäivityksiinkin,kuvia on,mutta jäänyt sitten tekemättä.Nyt olen pari päivää siivoillut ja järjestellyt,se on virkistänyt naista,kun vain tarttuu tehtäviin ja potkii hieman itseään persuksille.Talvea kohti mennään,eikä siinä itku auta.Mutta,kyllä minä lasken päiviä siihen,kun pääsen maalle metsään kstsomaan,olisiko suppilovahveroita alkanut nousta.


Talitintit käyvät päivittäin parvekkeella,ilmeisesti etsimässä talvipesiin pehmustetta.Nykivät sitä sun tätä ja minä yritän olla hipisen hiljaa parvekkeen ikkunan edessä katsomassa niiden touhuja.Kaunis ruskakin työntyy parvekkeen oven ikkunasta sisälle asti.


Tosin loistelias ruska täällä meilläpäin on lähinnä istutettujen pensaiden ja puiden ruskaa.Luonnon ruska on vaatimatonta ja hiukan rähjäistä pitkän kuivan kauden jäljiltä.Lähettelen lukijalleni lämpimiä syksyisiä terkkuja ja voimia kestää kaikki ympärillä tapahtuva.Toivotaan,että ensi vuonna kaikki on paremmin!