Hän suunnitteli rikoksensa huolella.

Kulki ohi -hämätäkseen, useana päivänä.

Tähyili vaivihkaa todistavia silmiä.

Kunnes yhtenä päivänä, kävelyretkensä päätteeksi oli rohkaistunut tarpeeksi.

Nips, eikä kukaan huomannut mitään.

Piha-alueen koristekirsikkapuun häiritsevästä,

kulkuväylälle sojottavasta oksasta taittui pää.

Älköön kukaan tästä harmistuko.

Viime syksynä, kun piha-alueemme monia koristekirsikkapuita

kävi huoltoyhtiön puutarhaosasto trimmailemassa,

leikattuja oksia oli tiellä valtavat kasat.

Silloin päätin, että keväällä napsaisen yhden pienen oksan itselleni.

Halusin nähdä kuinka se lähtisi kukkimaan kotona.
Pyysin puulta kyllä anteeksi itsekästä mielihaluani.

Nyt minulla on täällä  pieni"Japanin kevät".

 Ja mikä kertoo sipuleille, että nyt on kevät?

Yksikään sipuli ei talvisaikaan idä sipulikorissani.

Vaan annas kun koittaa kevät...

Mukavaa tätä viikkoa!❤

 Me suomalaiset olemme aikojen alusta-metsästä poistulemisen jälkeenkin,menneet sinne takaisin suremaan yksiksemme.Löytämään sieltä lohtua.Piilottamaan surumme toisilta.
Minäkin menin taas tänään huoltani huojentamaan.Poikkesin reitiltä ja hakeuduin nojaamaan samaan suureen koivuun,johon nojasin päivänä parina sitten.Kasvot surinkoon nostettuina, silmät suljettuina.Puu suorastaan imaisi minut runkoonsa.Olimme kuin samaa vartta.Sitä lohdutuksen määrää, mitä siltä siinä sain on tässä vaikea sanoin kuvailla.Luontoon sulautumistani vain korosti se ajatukseni, että se itki itkuni,puhdisti minut huolistani hetkeksi,niillä vesipisaroilla, joita sen oksista maahan ja kasvoillenikin tippui tuulessa.
Siinä nojasin ja kuuntelin metsän ja alapuolellani olevan merenlahden ääniä.Tikka jossain nakutti,pikkulinnut lauloivat kevättään,tuuli humisi puissa.Yht'äkkiä lahdella joutsenilla tilanne päällä.En metsän puilta niitä nähnyt.Torvensa soivat kiivaina ja siipiä läpsyteltiin veteen.Ensin ajattelin, että paritellaanko siellä.Sitten nousi pariskunta sieltä lentoon ja muistin nähneeni vähän aiemmin rannalla niitä kaksi.Ehkä reviirikiistaa sittenkin.Ensimmäisen kuvan parin kuvasin kotimatkalla,saattoi olla sama, joka sieltä nousi siivilleen ja oli nyt palaamassa välirikon jälkeen takaisin lahdelle. 
Siinä puuhun nojatessani kuulin jonkun lähestyvän metsätietä.Suomalainen jäyheys pisti hetkeksi noloilemaan,että mitähän miettii tuleva minusta siinä nojaamassa.Pidättäydyin pitämään silmäni kuitenkin kiinni ja jatkoin omaa hiljaisuuden retriittiäni.Kun jonkin ajan kuluttua avasin silmäni hetkeksi, näin tulijan istahtaneen kauemmas, reitinvarren penkille nauttimaan samasta kuin minäkin, metsän äänistä ja rauhasta.Kyllä suomalainen ymmärtää toista metsässä kohdatessaan,turhaan noloilin.
Kun lähdin sitten eteenpäin, selkäni oli aivan lämmin,melkein kuuma.Joku uskoisi aiheutuneen koppuraiseen,vanhan koivun pintaan nojaamisesta, minä tiedän, että jostain aivan muusta.Puut antavat auliisti energiaansa kun vain pyytää.Koskaan en lähde ilman, että kiitän puuta, en nytkään.

Pusuhuuliakin lipui taivaalla tänään

Käpytikan kohtasin jyväautomaateilla.

 Jyvät lakkasivat kiinnostamasta kun se kuuli viereisen, pystyynkuolleen sisältä liikettä.

Käänteli ja väänteli päätään. 

 Ei sitten tainnut olla sen väärtti, että olisi ruvennut nakuttamaan,

vaan palasi helpon ruoan kimppuun.

 Ja niin kuin aina, mustarastas saapui odottelemaan automaatin alle 

mahdollisia, tippuvia jyväsiä.

Oletko koskaan nähnyt sitä automaatin suulla? Minä en.Mistäköhän sekin johtuu.

 Pongasin ensimmäisen pikkuaurinkoni jo eilen, mutta tänään auringossa sain siitä kivemman kuvan.

Turvallista, alkavaa viikkoa!<3

Kaikkee kivaa!

Olen kerännyt säilykepurkkeja, joissa on värikkäät etiketit.

Aion ensikuun alussa istuttaa niihin esikasvatukseen eri lajeja samettiruusuja

 kevään ilokseni.

Loput siemenistä päätyvät esikasvatukseen perinteisemmin,

vähemmän värikkäästi.

Inspisvihkoani olen täytellyt nyt ahkeraan.

Kauniit kuvat, sommittelu ja ennen kaikkea värit auttavat  nyt jaksamaan.

Suosittelen lämpimästi!

Jaan tässä kohtaa tämänhetkisen suosikkini ohjeen.

Kuppimudcake.<3

Yhden ihmisen yht'äkkiseen suklaan/makeannälkään:

Sekoita hyvin keskenään kulhossa:

2rkl vehnäjauhoja

2tl sokeroimatonta, tummaa kaakaojauhetta

1/4 tl  leivinjauhetta

pieni hyppysellinen suolaa

1 rkl sokeria

Lisää seokseen:

2 rkl kaura/tavallista maitoa

1 rkl öljyä

sekoita samettiseksi massaksi

Laita seos mikroaaltouunin kestävään n. 2 dl vetoiseen kuppiin.

Täydellä teholla mikrossa 1 minuutti ja valmista tuli!

Päälle sopii hyvin esim.kaurajäätelö/kaurakerma/ja ruokakermakin kokeiltu ja toimii! :)

Itse valmistan herkun jo n.viidessä minuutissa kun kaipaan kakkupalaa.

Syön aamuisin hapatettua, maustamatonta yosaa pähkinöiden, mantelilastujen, kauranleseen, sesaminsiementen ja viipaloidun banaanin kera.

Tölkissä helposti poisrepäistävä pahvikuori.

Nyt pesen ja kerään muovisia tälkkejä maalle "kertakäyttöisiksi" juomalaseiksi.

Kannetkin ovat hieno lisä ampparikesänä pihalla.

Ainakin muovi tulee toistamiseen kierrätettyä hyödyksi,

ennen sen joutumista varsinaiseen muovinkeräykseen.

Inge Löökin kuvittama (teksti Inni Laakso) Paljain jaloin mummojen puutarhassa-kirja,

 on vakio ihanuuteni joka vuosi maaliskuusta syyskuuhun.

Suorastaan rakastan näitä mummoja ja heidän filosofiaansa.

Siksipä palaan tähän kirjaan täällä blogissakin vuodesta toiseen.

Tiedätkö perinteisen japanilaisen Daruma-nuken, tavoitenuken?

Siinä nukelle tehdään vasen silmä valmiiksi ja asettamasi tavoitteen saavuttaessasi,

teet nukelle oikeankin silmän.

Tämän nuken tyttäreni teki veljelleen joululahjaksi viime jouluna.

Alla olevan sarjakuvan olen leikannut itselleni talteen.

Se nimittäin kuvaa minua niin täydellisesti, että sain-ja edelleen saan, siitä hyvät naurut!

Sopii tähän hetkeen nyt muillekin. ;)

Tänään kävelylenkilläni,

 tämän puunjuuren ja kiven nähdessäni tuumin,

kyllä tästä-jos ei läpi, niin ainakin yli harmaan kiven mennään,

suomalaisella sisulla!

Ihanaa vuiikonloppua!<3<3

Joskus pieni oksa tuo lohtua.
Olen päivittäin seurannut tämän karviaisoksan lehtien avautumista.
Se palauttaa mieleen sen tosiasian, että juuri nyt pitäisi iloita ja riemuita!
Kevät ottaa aimo harppauksia kohti kesää, aurinko paistaa!
Rinnassa pitäisi olla poreilevaa ja kutkuttelevaa, kevyttä onnentunnetta.

Vaan kun ei oikein ole.
Enemmänkin huolesta selvästi jumiin menneet lihakset.
Estävät  katu-ja siitepölyn lisäksi helpon hapensaannin.
Joka päivä yritän mikrolihakset venytellä auki kyljistä ja rintalastalta,
ja yritän ajatuksen kanssa olla menemättä enemmän kasaan,
rutistaa itseäni huolesta rusinaksi.

Eilen illalla telkkaria katsoessani,
 silmiini osui havainto tauluseinältäni television takaa.
Siellä on useampikin tähän hetkeen sopiva työ.

Iäkkäät ja yksin asuvat ovat varmasti tässä heikoin lenkki.
Tai nuori samassa tilanteessa.
Surullista niille, joilla ei välttämättä ole edes ketään,
joka soittelisi kuulumisia.
Ympärillä tapahtuu niin ikäviä ja pelottavia asioita,
soisi, ettei kenenkään tarvitsisi kohdata niitä ypöyksin.
Vaikka ruoka kulkisi ovelle, henkinen tukikin on hirmu tärkeää.

Jos joku olisi jouluna kertonut kaikesta tästä,
tuskin olisin uskonut.
Luulen, että tämän tajuaakin kaikessa mittakaavassaan vasta sitten,
 kun  olemme jo päässeet myrskynsilmästä.

Mutsimuikkunen soitti juuri ja kertoi saaneensa siskonpojalta
pienen päivän kevennyksen suvun WhatsAppiin,
 johon minä tekniikan ainoana dinosauruksena en kuulu.
Siinä Simba leijonakuninkaasta istuu kallionkielekkeellä isänsä kanssa.
Isä sanoo: "katso poikani, kaikki mihin valo yltää on oleva sinun."
Siihen Simba: "entäs nuo pimeät kolkat."
Isä vastaa:" siellä on Uusimaa, sinne sinä et saa koskaan mennä!"

Kaikesta huolimatta auringontäytteistä, alkavaa viikonloppua!
Pitäkää itsestänne ja läheisistänne hyvää huolta!<3 <3

Suojassa

 Lonely

 Kevään tuoma myrsky

Minusta on vanhemmiten tullut varsinainen ilmapuntari.

Arvasin pienestä juimista päässäni, että sää on muuttunut,

ennen kuin edes nousin vuoteestani.

Keskipäivällä, ulkoillessani, tuntui kuin jokin olisi loksahtanut nyt paikoilleen.

Aurinko häikäisi yöllä sataneesta lumipeitteestä silmiä,

sulavan lumen lirinää ja lorinaa kuului ympäriltä,

talitintit lauloivat.

Aivan kuin normaalisti maaliskuun loppumilla!

Lukuunottamatta puiden silmuja ja pieniä lehtiä.

Niitä ei yleensä tähän aikaan vuodesta vielä näe.

Kanadanhanhiakin lymyili jo kaislikossa.

Edellisen postaukseni krookuskin oli saanut yöllä niin kylmää kyytiä rannassa,

ettei edes keskipäivän lämmittävä aurinko ollut vielä saanut sitä tokenemaan.

Rantaa oli taas jäätynyt yöllä jonkin matkaa,

ja pienistä sulareiistä pulppuava vesi muodosti sille tähtiä.

 Loppumatkasta taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä,

ja kotona ikkunasta katsoessani muistin, mikä myös kuuluu

normaaliin maaliskuuhun.

Takatalvet! ;)

Huomenna ehkä luistellaan yöllä jäätyvillä loskakokkareilla,

ellei lämmin sää ja aurinko kerkeä tehdä tehtävänsä päivän aikana.

Mukavaa viikonloppua!<3

Tähyilin tänään paikasta, johon leskenlehti yleensä ensimmäisenä ilmestyy,
josko pikkuaurinkoa jo näkyisi.
Ja mitä, mitä!!
Jostain ihmeestä paikkaan-jossa asutustakaan ei ole lähimaillakaan,
oli ilmestynyt kaunis krokus!
Jostain sipuli siihen oli ajautunut.
Tai, kaipa kukka voi lisääntyä siemenestäkin ja muodostaa uuden
uutukaisen sipulin mihin vaan?
Se oikein kylpi auringonpaisteessa.

Lahteen pesimään jäänyt kyhmypariskunta naarasi omassa rauhassaan pohjaa

kaislikon reunassa.

Seurasin tovin niiden sulavalinjaisia liikkeitä.

Vedin sisään monta henkosta raikasta meri-ilmaa.

Joka henkosella rentoutin sisimpääni viimeaikaisesta huolentunteesta 

hiukan enemmän.

Katselin myös ylös puiden latvoihin.

Se on aina rentouttanut minua ja teki sen nytkin.

Tunne, että on itse pieni siinä niiden juurilla on voimaannuttava.

Metsän vihreys hoitaa aina.

"Kertoi nähneensä heinikossa kissapetoja"

Kolmannen naisen kappale lähti soimaan mielessäni,

kun tätä myyräjahdissa olutta ulkoilijaa kuvailin.

Ilmeestä päätellen se jo toivoi minun jatkavan matkaani.

En kovin montaa askelta ollut kerennyt ottaa kun kuulin maukunaa jostain.

Ajattelin, että lähtikö se nyt kuitenkin seuraamaan minua.

Kyseessä oli kuitenkin toinen vihreäsilmä.

Tämä istua nöpötti kivellä ja kaulakorusta päättelin,

että taisi sitä heinikossa, pidemmällä ollutta kaveri kutsua.

Voihan se tietty olla mahdollista sekin, 

että kissoilla vain oli täysin samanlaiset korut ilman,

 että niillä oli "perheyhtyksiä" toisiinsa.

Toivottavasti korut vaihtuvat kilikelloiksi kohta keväämmällä kun lintujen pesintä alkaa, jos saavat itsekseen ulkoilla.

Lumikellojakin löytyi metsänreunasta, pihalta karanneina.

Kuin kolmenkertaiseen eläköön huutoon sain liput Minna Canthin ja tasa-arvon

kunniaksi kuvattua.

Mukavaa alkavaa viikonloppua taas!❤