torstai 31. joulukuuta 2020
maanantai 28. joulukuuta 2020
Ennen joulua oli niin ihanaa, kun oli jotain mitä odottaa. Seuraava etappi nyt vasta kevät. Aika tuntuu pysähtyneen paikoilleen tähän kylmään ja harmaaseen. Minun mieleni karkaa tuontuostakin aikaan tulevaan, leikkimään sinne kesämeininkeihin. Mietin, että eihän se ole tästä hetkestä pakoa, saahan sitä ihminen mielikuvitustaan käyttää, kun vallitsevasta hetkestä on niin vaikeaa löytää inspiraation aihetta. Mieleni vaeltelee puutarhahommissa, kasvimaalla, että kuinka istutetaan nyt enemmän perunaa ja porkkanaa ja muita, että saa lapsenlapsi oman maan sadosta sosetta. Ja pihan kukkapenkeissä, että jos muokkaisi jotain ihan uutta mummulan pihaan, ylikasvaneet pensaat jo leikkasinkin rohkealla kädellä loppusyksystä. Navetan ylisille vievä ramppikin pitää rakentaa uudelleen, lahoaa ja on jo vaarallinen. Isäntä purkikin alkua viimeisellä syysreissulla. Tällaisia minä mietiskelen, ja saan puhtia tähän aikaan, joka imee minusta mehut. Ehkä toivoisin pienen lumisen pakkasjakson auringonpaisteineen, mutten ole varma siitäkään, ehkä oikaisisin suorilta kevään alkuun tänä poikkeusvuotena, kun kylmä lumeton maa tuntuu kurjalta.
Vaikka, kyllä kaunista löytää luonnosta etsimällä nytkin. Rannassa tänään lepän urvut viehättivät kun hiljaa tuulessa heiluivat ja kallionkolojen jäät, ihan polvistuin niitä kuvailemaan. Jännistä jäätikuista oli jääpeite muodostunut.
Meri oli vetäytynyt ja paljastanut rannan pohjaa pitkältä alueelta. Saapa nähdä jäätyykö Saunalahti tänä vuonnakaan kokonaan.
Joissakin kohtia ranta oli jäätynyt ja jää muodosti hienoja yksityiskohtia.
Kävin myös metsässä toteamassa, että kuusi on kaunein omalla paikallaan.
Keräsin tänään jo joulun pois, nyt uutta vuotta kohti! Jätin valkoisen paperitähden, jonka sisällä loistaa ledvalot, ja toisen, keltaisen luomaan valoa iltoihin. Joulukorteista säästin kauneimmat muistojen laatikkoon.
Tänä jouluna minulla lepattaa kauniisti vain ledkynttilän liekki, eikä sitä juurikaan erota aidosta kynttilästä. Hui, miten haitallista terveydelle onkaan polttaa kynttilöitä sisätiloissa.Varsinkin näin pienessä asunnossa, joka itselläni on. Kynttilästä sisäilmaan haihtuvat pienhiukkaset vastaavat passiivista tupakointia ja ovat varsinkin pienille vauvoille erittäin haitallisia. Tämä olikin syy, miksi aloin asiaa tutkia ja luin netistä monta asiantuntija-artikkelia aiheesta. Hassua, että olen itse reagoinut jo vuosia kynttilöihin selvällä hengenahdistuksella, mutten ole koskaan perehtynyt asiaan. Pieni tulihan siinä kynttilässä palaa, ja kynttilän huvetessa, johonkinhan se aines katoaa, eli huoneilmaan. Lapsenlapseni sai siis hengitellä täällä jouluna ilman altistumista pienhiukkasille, jotka kulkeutuvat kuulemma keuhkojen äärimmäisiinkin tiehyeisiin ärsyttämään. Ja tämä mummi lepatuttelee vastedes itselleenkin vain tuota ledkynttilän liekkiä. Oppia ikä kaikki. Kaikki hankitut kynttilät matkaavat ensi keväänä maalle, poltettavaksi porstuan ikkunalla.
Mukavaa vuoden viimeistä viikkoa!<3
tiistai 22. joulukuuta 2020
Mirjam-Matildan pieni joulusatu
"Pakkasyö on ja leiskuen"... tallitonttu viskaa paikatun vilttinsä syrjään halkopinon takana, venyttelee käsiään ja oikoo jalkojaan, lauluaan hiljaa hyräillen. Kaipa juuri tämä laulu on jäänyt sen mieleen niin hyvin siksi, että siinä kaikki tuntuu niin tutulta. Kumara vanha tonttu vetää harmaat huopatossut jalkoihinsa, hamuaa hämärästä lyhtyään. Kurkkaa ensin varovasti halkojen takaa, vaikka tietääkin sen olevan turhaa, eipä ole tähän aikaan vuodesta pelkoa joutua yllätetyksi. Ei ole pihapiirissä ihmisiä marraskuun jälkeen juurikaan näkynyt. Onneksi kuitenkin pinosivat kesällä lisää halkoja talliin, siinä oli hetki kun piilopaikka oli joutua huomatuksi, halot kun alkoivat huveta sopen edestä.
Miekkonen sytyttää lyhtynsä, asettaa sen tallin ikkunalle, metsään päin, näkee sitten paremmin palata kierrokselta myöhemmin. Metsäneläimet kyllä tietävät sen olemassaolosta, tuikku ei kuitenkaan saa loistaa tiellepäin. Hipaisee ohimennessään kauan sitten isännän hevosen pitkästyessään kaluamaa pilttuunlautaa, tämäkin hipaisu tontulle jo tavaksi juuttunut. Pakkasyö muka, tonttu tuumii kivutessaan aitan portaita. Pellolla näkyy vaoissa juuri ja juuri pientä lumihärmää. Pakkasesta, sellaisesta kunnollisesta, jossa lumi narisee huopatossun alla, ei ole tietoakaan. Miettii, että miksi ylipäätään taas vääntäytyi vilttinsä alta. Onhan tämä traditio jouluaattona, vaan ei ole täällä enää mitään tarkastettavaa. Vanha olkihimmeli roikkuu aitan katosta, sinne joskus kauan sitten varastoitu joulun jälkeen ja niille sijoilleen unohdettu. Tonttu kävelee hiljaa seinämän vierustaa navetalle päin. Ei ole taaskaan lunta, johon sen pienistä huopikkaista jäisi jäljet, jotka olisi sitten risulla perästäpäin huiskittava pois. Helppoa on nykytalvina, se tuumaa itsekseen. Navetan ovi sentään narahtaa sille tervetuliaisiksi, ennen muinoin alkoi lehmien yninä heti, kun sen hahmo ovelle ilmestyi. Enää eivät rouvat vieretysten oljillaan makoile, tonttu muistaa vielä jokaisen, nyt hämähäkinseitin peittämän riimun päässä olleen äpylin nimeltä. Oli silloin uskaltauduttava tallin suojista kurkkimaan ja hyvästelemään kun aikoinaan isoon autoon niitä lastattiin. Eipä edes hävettänyt kyynel silmäkulmassa, näkyi isännällä ja emännälläkin olevan. Kerran oli tämänkin talon ympärillä tohinaa. Ihmisiä kolmessa sukupolvessa. Silloin oli tontullakin jouluaattona oikeasti hommaa ja kiirustakin piteli. Täytyi ihmisten asiat ja elikot tarkastaa, ennen kuin heräisivät. Toimen päälle pääsi pihasaunaan jälkilämpöön joulupesulle, ihmisten mentyä saunanraukeina levolleen. Nyt näkee kesäisin pihalla sitä ensimmäistä lapsenlasta neljännestä polvesta, joka taloon näytille nyyttinä tuotiin, myöhäiskeski-ikäinen tuokin, menee ja tulee isäntänsä kanssa. Talon yksi tyttäristä myös kasvimaata näyttää oman tyttärensä ja lapsenlapsensa kanssa hoitavan, menevät ja tulevat nuokin. Pihasaunakin kohta romahtamaisillaan, eipä sitä olisi täällä kukaan jouluna lämmittämässäkään. Minä täällä yksin vanhaa tilaa vartioin, kunniatehtäväksikin voisin kuvailla. Vaan niin on rakas paikka minulle, koti. Muistan kun väen omakseni jo Karjalassa valitsin ja sota-aikana evakkorekeen nyyttini kanssa piilouduin. Näinköhän rajan taakse jäänyt talo enää pystyssäkään, nykyisen tuvan seinällä siitä raamitettu kuva. Monessa välietappikohteessa lymyilin, kunnes tänne sitten perheen kanssa asetuimme, isäntä raivasi ja rakensi, emäntä ja muu väki touhusi omia hommiaan ja tila kukoisti tontun olla, miekkonen tuumailee itsekseen.
Niinpä niin, se hymähtää ja raahustaa tallia kohti. Ottaa lyhdyn tallin ikkunalta ja kömpii halkojen taakse paikalleen. Jossain nurkassa rapistelee hiiri, naapurina asustelee, seuraa on tonttuvanhukselle siitä. Orava viihtyy tallin viereisen kuusen latvustossa pesässään ja pihatikka naputtelee pihapuita päivisin. Siinäpä tilan vakituiset talviasukit. Tallitonttu vetää viltin päälleen, puhaltaa lyhtynsä sammuksiin. Pieni savuvana kiemurtelee tallin kattoa kohti. Hyvää joulua kaikelle kansalle miettii hetken ja sitten sen luomet painuvat hiljaa kiinni harmaiden kulmakarvojen alla. Kohta hämärässä tallissa kuuluu enää hiiren rapina ja tontun unihönkäilyt.
sunnuntai 20. joulukuuta 2020
Joulunalustunnelmia
Mustaviinimarjamehu sädehti niin kauniisti lasissa yöpöydälläni, taustalla olevia led-valoja vasten, että piti ihan kamera käydä hakemassa. Olen laittanut led-valoköynnöksen hillopurkkiin ja kannenkin saa melkein kiinni. Valot tuovat tunnelmaa pimeisiin aamuihin ja iltoihin.
Meillä alkaa olla täällä jo pienimuotoinen kotileipomo, kun koronavuotena ei ole kaupassa juostu yhtenään. Pyöräytän, tai poikani pyöräyttää kädenkäänteessä maukkaat moniviljasämppärit. Sämpylöihimme tulee ainakin 4-5 eri jauhoja, ruista, kauraa, ohraa, hirssiä jne. Ja unikonsiemeniä tai kaurahiutaleita päälle. Alla olevat sämpylät poika voiteli piimällä. Näitä uunituoreita tulee ehkä jopa ikävä, kun alkuvuodesta aloitan viljattoman ja perunattoman dietin, että saan ylimääräistä pois.Viimeksi kun näin tein, olin kesällä 10 kiloa kevyempi. Minä rakastan perunaa ja niin rakastaa vyötärömakkaranikin, se suorastaan varastoi ja ahmii sitä itselleen.
Kävin mutsimuikkusta auttamassa hiukan joulusiivouksessa alkuviikosta ja kuvasin sadepisaroita hänen parvekelaseissaan, hailakkaa aurinkoa vasten. Ja lennähtihän siihen sitten kärpänenkin. Joulukuun puolessavälissä!
Tuolla kosteassa joulukuun luonnossa on tullut taas tyyppejä vastaan hauskoine ilmeineen.
Kaksi väkäleukaa, Yrmy ja Kaaleppi. :)
Mukavaa alkavaa jouluviikkoa!<3
Toivottavasti et stressaa mistään, minä en.:)
sunnuntai 13. joulukuuta 2020
Minä en ole koskaan kuulunut facebookiin, instagramiin jne. Blogini on ainoa myönnytys sosiaaliselle medialle, pinterestin lisäksi.Toki vierailen instagramissa, mutta näkymäni siellä ovat hyvin suppeat, koska en itse ole rekisteröitynyt käyttäjä. Minulla ei ole edes älykännyä, mutta tabletti on maallaoloa varten kesäisin. Ja sitten tyttäreni meni avaamaan päivittäisen joulukalenterin lapsenlapseni edesottamuksista, videoineen ja kuvineen, lähisuvun yhteisessä whatsup-ryhmässä. Iik! Olihan minun sinne päästävä! Ja nyt sukkuloin suvereenisti whatsupissakin, pääsen sinne vain tabletillani. :) Pitkän mutkan kautta pääsen nyt kuitenkin itse asiaan. Tänä aamuna siellä Tanskassa asuva siskokulta esitteli sahrami-pulliaan, joihin oli laittanut taikinan nousemaan jo kuudelta, ja ranskalaisia pipareitaan, joita ei kaulita ja joita kuulemma nautiskelee juuston ja port-viinin kera siippansa kanssa. Siskontyttö taas laittanut kuvia herkullisista, italiaistyyppisistä bruschetoista, joita oli ystävälleen valmistanut aamiaiseksi. Ja pieni tyttärenpoikani ähisi ja puhisi videolla tomerana selältä makuulle itse kääntyen. Mikä onnistumisen ilme rakkaalla pikkukaverilla urakan jälkeen, mummin sydän ihan suli! Ja minä itse makasin lapamatona sängyssäni telkkaria katsoen vielä puolilta päivin...oli se kuuluisa mitään aikaan saamaton olo. Ja, vaikkei toisten tekemisistä pidä itselleen mitään paineita keräillä, välillä ne toimivat mainioina liikkeellepanijoina. Siispä minäkin kyllästuin vetelään itseeni ja kampesin ylös sängystäni, ja kohta oli minullakin pullataikina nousemassa ja piparitaikina sulamassa. Jääkaapissa oli kokeeksi ostettu piparinmakuinen rahka, jonka laitoin mustikkapiirakan mustikoiden alle. Liian myöhään huomasin, ettei minulla ollut peruna-eikä maissijauhoja, joten keitin pakasteesta ottamiani mustikoita hetken hillosokerissa, etteivät valu pitkin peltiä, hätä keinot keksii! Pulla ei ole kaunis, mutta sitäkin paremman makuinen! Huomenna pyöräytän pipareille tomusokerista koristemassaa, jolla koristelen ne.Leipomisen yhteydessä valmistin myös päivällistä, (hullun uhkarohkeaa,pipareiden ollessa uunissa) joten eilisestä saunanraikkaudestani alkoi pian olla kuumassa keittokomerossa muisto vain, kun hiki valui otsalla. Mutta sainpas vetelän oloni vaihdettua energiseksi, vaikka pikimusta yö kuikuili ikkunoista jo neljän aikaan.
Eilisellä ulkoilulenkilläni seurasin mustarastas herran puuhia, kun se heitteli lehtiä ja etsi niiden alta murkinaa itselleen.
Luonnossa omat joulukoristeensa, pajuissa heiluva pieni katkennut männynoksa oli minusta pelkistetyn kaunis. Pienen kuusen kävyt toisaalla myös.
perjantai 11. joulukuuta 2020
tiistai 8. joulukuuta 2020
Ja pisti havupuut loistamaan.
sunnuntai 6. joulukuuta 2020
Rakas synnyinmaa. Rakas isänmaa. Tänään on itsenäisyytesi juhlapäivä. Minä vähäinen tässä mietin, mitä itsenäisyytesi tänä päivänä merkitsee. Miksi juuri nyt en koe enää samoin kuin tunsin aiemmin. Silloin kun tunsin, että itsenäisyys oli voitettu sodassa, jolle isänikin omansa menetti. Sen eteen, että saisimme olla itsenäisiä, omanlaisiamme, omalla tahdolla, tehtiin aikanaan rankasti töitä, uhrattiin jopa henki. Siihen liittyivät ennen kaikki ajatukseni ja syvät kunnioituksentunteeni tätä maata kohtaan Itsenäisyyspäivinä. Mutta, mitä oikeasti on itsenäisyytemme nyt, kun Suomen liput tänään liehuvat saloissaan. Mitä se merkitsee. Miksi minusta ei tunnu enää aivan samalta tänä Itsenäisyyspäivänä, oi rakas synnyinmaa. Paljon on sulateltavaa, eikä oikein osaisi. En kykene aina ymmärtämään ja hyväksymään kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu. Kirvoittelen ajatuksieni kanssa, puolesta ja vastaan päivittäin. Kuinka helposti voisin todeta, että minua huolestuttaa pienen lapsenlapseni tulevaisuus täällä, armas kotimaani, millaista täällä on kun hän varttuu. Merkitseekö nykysuomalaiselle enää Itsenäisyyspäivä sitä, mitä aikoinaan tunnettiin kun lippu nostettiin pihan salkoon. Olemmeko nyt globaalisti yhtä valtavaa isänmaata, johon eri kansojen, erityisiksi hioutuneet, erityiset olemisen piirteet sulavat ja tauditkin helposti leviävät maailman toisen laidan kolkalta toiselle. Yhteisenä päämääränä vain ja ainoastaan vaurastuminen.Vaikkakin itsenäisenä-suuri kiitos sodanajan isiemme ja äitiemme, minun on nyt myöhäiskeski-ikäisenä hetkittäin vaikea hengittää tämän nykyisyyden ikeen alla.
Siksi minä, rakas ja kaunis isänmaani, haluan paeta metsiisi, rannoillesi ja suurille kedoillesi. Ihastella sinitaivastasi. Siellä sieluni löytää henkisen, vapaan kotimaansa. Siellä ei ole mitään, mitä mieleni pyrkisi kritisoimaan, kaikki on täydellistä ja hyvää. Siellä haluaisin vetää siniristilippuni korkean männyn latvaan liehumaan, siellä olen minäkin, vielä vajavainen, vapaa. Siellä pieni hento kielo puhkeaa taas ensi keväänä kukkaansa metsän reunassa ja joutsen palaa kotirannalleen.
Hyvää Itsenäisyyspäivää.<3<3<3