sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Loka-marraskuun vaihteen hiljainen sunnuntai ei enempää sunnuntailta olisi voinut tuntua, kuin mitä se tuntui tuolla ulkoillessa tänään. Koko,värinsä ruskean sävyihin vaihtanut kasviluonto, seisoi hiljaa paikoillaan harmaassa säässä, kuin odottaen sitä syysmyrskyä, joka viimeistelisi ja painaisi sen maahan, seuraavan kevään voimaksi. Mietin siinä, kuinka hienosti luonto hoitaa asiansa, kiertokulkunsa. Tunnelmaa kuvaamaan olisi hyvin sopinut haikea sellomusiikki. Joku muinainen dna-pätkä geeneissänikin yrittää painaa hiljaisuuden, pysähtymisen ja rauhoittumisen shaalia harteilleni, olemaan luonnon kanssa samassa rytmissä. Olen jopa nukkunut pari ihan yhdeksäntuntista yöuntakin viime aikoina kun illat ja aamut ovat pimeitä. Pidän tästä pysähtyneisyydestä, mutta minun on oltava-niin kuin joka syksy, hiukan varuillani, ettei mukava hämärä vie vetelyyden tielle. Mielessä kävi, harmaata syksysäätä tuolla katsellessani ja sunnuntaitunnelmaa miettiessäni, sunnuntain englanninkielinen vastine sunday, aurinkopäivä.  Kuinka kaikki olisikin täysin muuttunut, jos aurinko olisi paistanut. Päädyin siihen, että juuri tänään harmaus oli kaunista.

 SYKSY

Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

"Kurkikin jo lähti", veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar, lähti", sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee,
järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää,
toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on, hämärtyy.

Yli pellon musta kynnöksen,
tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.

"Täytyy tästä...", toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.

"Käyhän taaskin tarinoimassa,
oli oikein hauska tavata."

Lauri Pohjanpää





tiistai 26. lokakuuta 2021

Tässä viime aikoina on ollut ihanan aurinkoisiakin päiviä, vaikka nämä pari viimeisintä ovatkin olleet pilvisiä, jopa hiukan tihkuisia, mutta niin leutoja. Piristää aina kun aurinko paistaa kotiin sisään ja kaikki näyttää raikkaalta. Sitä unohtaa noina hetkinä, että illalla laskeutuu täysi pimeys aikaisemmin ja aikaisemmin. Tämä viikko enää, ja alkaa jo marraskuu. Vanha kansa uskoo, että jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja vähäluminen talvi, ans kattoo, onhan noita pihlajanmarjoja.


Onko sinun lähipiirissäsi jänniä yhteensattumia päivämäärissä tai muissa asioissa? Jokin tietty päivämäärä liittyy useampaan asiaan kuin vain yhteen? Meillä niitä on suvussa joitain.

 Vuodessa on 365 päivää. On kummallista kun sama tietty päivä sattuu tapahtumiin, vaikka tarjolla olisi 364 muuta vaihtoehtoa.


 Aloitan kertomalla, että esikoistyttärelleni sattui sama laskettu päivä oman esikoisensa kanssa, kuin minulle häntä odottaessani. Tytär sitten kuitenkin syntyi kolme päivää etuajassa ja tyttärenpoika vajaan viikon, mutta kummankin neuvolakortissa komeili sama laskettu päivä samassa kuussa. Uskokoon kukin horoskooppeihin, tai olkoon uskomatta, mutta isäni oli vesimies, nykyinen kumppanini on vesimies ja tyttäreni aviopuoliso on vesimies. Vesimiehet siis viehättäneet meitä naisia kolmessa polvessa. Kuopuspojastani olisi tullut Sofia, jos hän olisi ollut tyttö. Siihen aikaan ei sukupuolta kerrottu, joten kummatkin nimivaihtoehdot olivat jo mietitty. Ei tullut Sofiaa, mutta syntyipä poika kuitenkin Sofian päivänä. Isäni isä palveli sodassa laivastossa, kun  mummu oli viimeisillään raskaana kotipuolessa. Kirjeitse vaari toivoi lapsesta Anjaa, jos tyttö tulisi. Nimen toivoja kaatui pari päivää, ennen kuin oma isäni syntyi, ja isi itse menehtyi sairauteen Anjan päivänä. Minä menin naimisiin samana päivänä Kreetalla, kuin vaarini, äidinisä, menehtyi Suomessa. Tieto salattiin minulta hääpäivänäni, mutta äidilleni hääjuhla oli tietämättäni raskas. Poikani taas syntyi myös vanhempieni hääpäivänä. Yhdestä sattumasta tykkään kovasti. Ihailemani taiteilijatar Helene Schjerfbeck syntyi 1862, kun tämä ihailija taas 1962. Luultavasti muistan jälkikäteen vielä lisää näitä jänniä sattumapäiviä ja juttuja, joista sukumme kesken juttelemme, mutta olihan tässäkin jo esimerkkiä omalta kohdaltani.


Nyt jo toisen kerran peräkanaa, kesä ei riittänyt omien tomaattien kasvattamiseen. Minulla kun ei ole kasvihuonetta. Löytyi tällainen pitkulainen tomaattilajike viime talvena. Siitä sai puolet enemmän viipaleita leivän päälle, kuin normitomaatista. Otin siitä sitten siemenet talteen kuivumaan. Hienot taimet jaoin maalle porstuaan (ajattelin,että ajaa kasvihuoneen virkaa) ja kotiparvekkeelle, taivasalle. Maalla eivät edes kukkineet, parvekkeella meni paremmin, ihan raakileiksi asti. Pakko oli ottaa sisään kypsymään vadille, kun uhkasivat pakkasöillä. Nähtäväksi jää, punertuvatko vai paistanko vihreinä. Mutta oli melko suuri vaiva viiden tomaatin eteen...katson, viekö idättämisen halu ensi keväänä taas naisen mukanaan, vai ostanko tomaattini kiltisti kaupasta.


Kukkaloistoa minulta ei täältä puutu. Keskuslämmitys ei ole vielä alkanut, ja pelargoniat voivat vallan hyvin.


Juuri katselin lasten lähettämän videon Kreetan rannalta, kun olivat tyttärenpoikaa leikittämässä, tytär, poika ja siskontytär. Siellä he, turisteista jo autioituneella rannalla heittelivät kiviä mereen, samalla, kuin itsekin aikoinaan pieninä, tuli niin nostalginen olo. Ja ikävä.

Nämä kivet lähtivät Kreetan rannalta itselleni matkamuistoiksi viime kuussa.

Mukavaa lokakuun viimeistä viikkoa!♥️



perjantai 22. lokakuuta 2021



 Lokakuu mataa omalla painollaan, päivät alkavat ja päättyvät. Nautin tästä hiljaiselosta. Olen siivoillut ja järjestellyt kotona ihan hissukseen ja sen mukaan, kun huvittaa. Ja joka päivä on huvittanut. Ihan vain joku nurkka kerrallaan. Ja hirmusti olen saanut aikaiseksi, itseäni sen suuremmin rasittamatta. Tiedostan itsessäni tämän järjestelynhalun, se iskee joka syksy, kun elämä siirtyy tänne sisätiloihin. Ikään kuin haluaisi siivota pois kuluneen vuoden sotkut, kun lähestytään sen loppua. Haluan siivoilujen lomassa myös vaihdella järjestystä ja laittaa jotain uutta silmien iloksi. Kohdallani uusi tarkoittaa itse tehtyä tai kirppikseltä löydettyä, tai pitkään varastossa ollutta ja uudelleen esiin otettuna uuden ilon tuojaa. Saan uutta ilmettä hyvin pitkälti jo olevalla, en haikailekkaan upouutta. Alan olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, kodikkuus on nyt minulle tärkeää.


Päivittäinen, noin tunnin kävelyretki on itselleni aivan ehdottoman tärkeä. Joka päivä odotan pienellä jännityksellä, mitä ihanaa luonnossa tänään näen. Tänäänkin satoi, mutta lähdin silti. Kotiin tullessa sen tuntee, kuinka veri on hapettunut ja koko muija virkistynyt. Opettelen tällä hetkellä myös hengittämään oikein. Luin Marketta Mannisen kehittämästä, hoitavasta hengityksestä, HB-menetelmästä. Kiinnostuin. Itselleni on nyt viittä vaille kuuskymppisenä kehittynyt jatkuvasti tukossa oleva nenä. Se on tukala nukkumaan mennessä ja muutenkin. Ja pirunrinki on valmis, jos kaivan sierainten sisäpinnoilta kuivat karstat pois. Nenä on kohta entistä tukkoisempi. Manninen neuvoo kuinka nenällä hengittäminen poistaa myös tätä vaivaa. Hänen mukaansa usea meistä ylihengittää, hengittää suullaan, vaikka pitäisi hengittää nenällään. Ylihengittämiseen kuulemma tottuu ja se aiheuttaa vaikka mitä vaivoja, muunmuassa nenän tukkoisutta. Kokeilin tänään hengittää nenälläni koko lenkin ajan, vaikka se ylämäessä hengästyessä olikin tukkoisella nenällä ahdistavaa. Mutta pystyin kuin pystyinkin siihen ja nenä olikin sitten vähemmän tukkoinen loppulenkistä. Aion nyt kiinnittää tähän huomiota ja ottaa nenäni hommiin ja pidän suuni kiinni.


Olen ollut myös reilut 20 päivää herkkulakossa. Tai, oikeastaan en halua sanoa, että olen lakossa, se kuulostaa siltä, että palaan tuotapikaa vanhoihin huonoihin tapoihini sokerin suhteen. Yritän muuttaa elintapojani pysyvästi. Ilman päivittäistä suklaan mussutusta tulee näköjään hyvin toimeen, alku oli hankala. En tule olemaan tässä asiassa ehdoton kieltäytyjä, haen tasapainoa ja itselleni sopivaa uutta tapaa syödä. Niin herkkuja kuin muuta ruokaakin. Pelkistä herkuista, suklaasta, karkeista ja leivonnaisista erossa pysyminen on tiputtanut ylikiloistani jo 3 kolmessa viikossa ja huomaan, että sokeri on vatsamakkarani aiheuttaja, koska muuten syön pääasiallisesti melko terveellisesti. Olen koko ajan menossa ravintoni suhteen vielä terveellisempään suuntaan, nyt kiinnitän huomioni lisäaineisiin ja muuhun moskaan, mitä nykyihminen lappaa suustaan sisään ja ihmettelee vaivojaan. Luen kaupassa, mitä tuotteet sisältävät ja kerään itselleni terveellisempää rutiinilajitelmaa päivittäistuotteita. En mene enää halpaan tuotteiden kanssa, jotka mainostetaan terveellisinä, ja kun luet, mitä ne sisältävät, siellä vilisee palmuöljyt, glukoosisiirapit, aromit jne. Esimerkiksi suurin osa "terveellisistä" kauratuotteista on pääasiallisesti perunaa.

Tiukkapipoa minusta ei ikinä tule ruoka-asioissa. Mutta menen sitä kohti, että tiedostan, mitä suustani menee alas, ja haluan valita useimmin sen terveellisemmän vaihtoehdon. Eilen tein itse voi/oliiviöljy levitettä. Laitoin sekaan pienen lorauksen seesamiöljyä ja suolaa oman maun mukaan. Älyttömän helppoa ja älyttömän hyvää! En pidä valmiskasvimargariinien mausta, minusta maistuvat vain mauttomilta rasvoilta, mielummin olen ilman. Voi antaa mielestäni kaiken maun. En halua käyttää rypsiöljyä, koska se ylläpitää elimistön tulehdustilaa, ja kaikissa voi/kasviöljyseoksissa sitä on. Mittasin kulhoon 200g laktoositonta, huoneenlämmintä voita, 1dl oliiviöljyä, loraus seesamiöljyä (seesamituotteet ovat olleet nyt vähän huonossa valossa niiden sisältämien pitoisuuksien tähden,varsinkin Intiasta tulleissa seesameissa) ja suolaa. Hurautin ne vatkaimella tasaiseksi massaksi maxinopeudella, sitten mukaan 1dl jääkylää vettä ja jatkoin hurruttelua niin, että vesi sekoittui massaan. Valmis massa on helposti kaavittavissa rasiaan ja kovettuu aivan kaupan levitteen oloiseksi jääkaapissa, paitsi, että on paljon paremman makuista!

D-vitamiinitablettieni kylkeen teen nykyään joka aamuksi c-vitamiinipitoisen smoothien kotimaan marjoista, mustikasta ja puolukasta ja kauramaidosta, banaanista ja avokadosta. En ehkä enää osaisi olla ilman sitä. Teen smoothieta aina 4 päivän annoksen valmiiksi jääkaappiin, koska ei tulisi tehtyä, jos joka aamu pitäisi.

Asiasta toiseen, tänään otin tyttären, luonani hoidossa olevat pelargoniat, parvekkeelta sisään, kun on tulossa näitä pakkasöitä. Kummassakin nuppuja vaikka kuinka paljon. Maalta kotiin tuomani, omat pelargoniatkin kukkivat vielä täyttä päätä. Jouduin ne pätkimään melko rankalla kädellä, että mahtuivat autoon, olivat tänä kesänä kasvaneet porstuassa aivan valtaviksi puskiksi. Haluttaisi niin laittaa jo ledvalonauhoja koristeeksi kotona pimeisiin iltoihin, mutta kukkivat pelargoniat ovat vielä niin kesäiset, että olisi vähän kuin hajuvesi ja lihapulla-mitä ikinä tuo omituinen vanha sanonta sitten tarkoittaakaan.


  Onko sinulla hyviä kirjavinkkejä talveen? Kreikassa ollessani poikani antoi minulle matkalukemiseksi Pablo Coelhon Alkemistin. Sittemmin olen lukenut jo kaksi muuta kirjailijan kirjaa hotkaisemalla. Coelho on minulle täysin uusi tuttavuus. Ja juuri sitä, mitä nyt kaipaan, henkistä ravintoa ja suunnannäyttäjää oman sisäisen rauhan löytämiseen tässä hullussa nykymaailmassa. Minusta jopa tuntuu siltä, että Alkemisti osuu ihmisen käsiin hetkellä, kun siihen on tarve. Vaikken itse ole erityisen uskonnollinen ihminen, kirjasta rönsyää viisautta, lämpöä ja paljon, paljon ajattelemisen aihetta hiukan uskonnolliseltakin vinkkeliltä. Onneksi hänen tuotantonsa on hyvin laaja, riittää pitkään talveen. Kirjat rauhoittavat mielen pitkäksi aikaa.

Tässä vaiheessa elämää, kun vähemmän on edessä kuin takana, arvostaa terveitä päiviä, mielen rauhaa, tasapainoista olemista. En ole koskaan aiemmin kiinnittänyt näihin asioihin niin paljoa huomiota kuin nyt. Introverttinä, herkkänä ihmisenä oma tasapainoni heilahtaa herkästi. Se, että nykymaailma tuntuu kovasti vieraalta versus siihen, mihin on aiemmin elämässään tottunut, vie paljon voimia. Varmasti on aina ollut näin. Vanhemmat ihmiset ovat kokeneet kautta aikojen, etteivät oikein osaa olla kehityksen jaloissa. Tässä kohtaa en kuitenkaan pysty yleistämään. Onhan niitäkin ikäisiäni ja paljon vanhempiakin, jotka ovat kuin kala vedessä modernissa maailmassa. Itselleni ja -uskon niin, monelle muulle haastetta kuitenkin on riittämiin. Minä kuulun sukupolveen, jolloin lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut tietokoneita tai älykännyjä. Omat lapseni ovat jo syntyneet tietotekniseen maailmaan. Jos vertaan kaikkea, ajatusmaailmaa, oletuksia, arvoja jne. maailma on älyttömän paljon erilaisempi kuin mihin minä synnyin aikoinaan 60-luvun alussa. Pitkään kesti, ettei mikään radikaalisti muuttunut. Sitten esim. tekninen kehitys alkoi ottaa aimo harppauksia kun olin n. nelikymppinen, näin itsestäni ainakin tuntuu. Omalla kohdallani vie paljon henkistä kapasiteettia selvitä tämän päivän koukeroista. Sekin, ettei oikein pysty omimaan itselleen samaa ajattelutapaa-ei sitten millään, mitä esim. tuolla mediassa esiintyy. Jos nyt kärjistän oikein rotevasti, niin voisin mieltää monet asiat pullamössö hötöksi tai sitten  järkyttäviksi. Minun täytyy kirjaimellisesti ravistella kuin koira sateessa, että saan pirrastani poistettua monet ärsytyksen, huolen ja pelontunteet, joita ajattelutapa nykyään minussa aiheuttaa. Ja sen oman rauhan ja tasapainon kun soisi kokevan aamusta iltaan, töitä riittää rauhoittumisen kanssa. Varsinkin iltaisin. Ok, paljon johtuu iästäni, että yöuni on mitä se on nykyään, mutta asiaa ei ainakaan auta se vatvominen nukahtamisen hetkellä. Päivä ikään kuin tarjoillaan siinä kohtaa tarjottimella unta hakevalle, että mutusteleppa siitä kuin pikkuleivät, jokainen uutinen kerrallaan omien huolenaiheiden lisäksi. Kiinnitän tällä hetkellä paljon huomiota yöuneeni. Tuuletan huoneen hyvin, sammutan telkkarin ja tabletin hyvissä ajoin, luen kirjaa niin kauan, että alkaa nuokututtaa. Jos nukun 7-8 tuntia, olen ikionnellinen ja unesta virkistynyt, vaikka tähän unimäärään olisi sisältynytkin yksi tai kaksi heräämistä yön aikana. Totuus on kuitenkin se, että yöunta kertyy liian monesti 5-6 tuntia, parin heräämisen kanssa. Ja minä nukuin kuin tukki nuorempana! Väsyneenä kaikki on sitten vielä puolta hankalampaa. Nykyään ymmärrän ja tajuan senkin mitä nuorempana kummastelin, että miksi vanhat ihmiset valittavat niin paljon kaikesta...😉

Tällaista tänään Mirjam-Matildassa!😁

Voikaahan hyvin!♥️

perjantai 15. lokakuuta 2021

 

Kreetan kasvit

Villan jolla asuin Kreetalla, puutarhassa, on paljon oliivipuita. Myös paljon istutuksia, joita kastellaan ahkeraan, jotta ne pysyisivät hengissä polttavan auringon alla. Kaktus-ja vahalehtilajeja on useita, niiden sitkeyden vuoksi.

Ex-mieheni veli, joka asuttaa omaa villanpuoliskoaan, on arkkitehti ja hänen yrityksensä korjaa vanhoja taloja ja rakentaa uusia myyntiin. Hänen puolellaan puutarhaa oli hurmaavia rakennustarvikkeita, laattoja ja tiilejä, joita ihastelin kun ulkoilutimme koiraa ja itseämme tyttären kanssa villan ympäristössä. Harmi, etten älynnyt ottaa kuvaa myös telineestä, johon hän on koonnut ihania, patinoituneita vanhoja puuovia, joita on löytänyt ympäri Kreetan vuoristokyliä. Niissä oli upeita turkoosin ym. värisiä maalijäänteitä.


Niin inspiroivaa!





Oliivit kypsyvät jo. En voi sille mitään, että näkymä tuo mieleeni mustikanvarvut.

Yhtenä iltana istuimme tyttären kanssa patiolla, kun huomasin kauempana valtavan koppakuoriaisen. Minä kun en kammoa hyönteisiä-vain hämähäkkejä, otin ötökkäkammoisen tyttäreni kauhuksi kuoriaisen käteeni, ja nostin sen korkealle. Siitä lähti ääni kuin pienestä helikopterista kun se pöristeli alas vuorenrinnettä merelle päin hämärtyvään iltaan.Google kertoi sen olleen Beach root borer, eli persikan ja muiden hedelmäpuiden tuholainen. Yritin unohtaa sen aiheuttamat tuhot ja vain nauttia kokemuksesta kohdata moinen jyrmykkä, mittaa sillä oli hyvinkin 4-5 centtiä.


Pienistä koloista näkee, että nämäkin ovat hyönteisille mieleisiä pötkylöitä.




 




Olen vuosia jo toivonut näkeväni ritarin kesällä Suomessa. Viimeksi olen nähnyt lapsuudessani. Mielelläni sen kuvasin nyt Kreetalla, mutta tätä ei lasketa mukaan. Myös matarakiitäjiä oli jännä katsella ihmeköynnöksen kukissa. Ne ovat kuin pieniä kolibreja.


Kaunis oli tämäkin hepokatti keltaisine silmineen.


 

 



Pikkulinnut olivat erittäin arkoja, tämä oli ainoa, joka pysyi edes pari sekuntia paikallaan. Lajia en tunnista. Eloundassakin kun yritin kuvata pientä lintua vanhan tuulimyllyn päällä, se siirtyi sitä mukaan myllyn seinän taakse kun minä siirryin sen perässä etsien sitä kameran tähtäimeen, ympäri, ympäri mentiin sen johdolla, enkä lopulta saanut kuvaa.





Kotiin lähti kimppu pistokkaita. Paitsi nuo violetit, juorun näköiset, joista huomasin saaneeni sormeni täyteen pienenpieniä piikkejä...kasvi oli hyvin ovela, piikit olivat ryppäänä yhdessä kohtaa lehden alla, hyvin huomaamattomasti. Ainoastaan tuo peukaloni kohdalla oleva on lähtenyt lasissa tekemään juurta. Pidin kotona pistokkaita muovipussissa, joka oli täynnä vettä joitakin tunteja. Hyvä niin, koska joitain pieniä ötököitä oli veteen irronnut. En halunnut tuoda mitään tuholaisia vanhoihin huonekasveihin tuliaiseksi.


Vaikka Kreetan linnusto ei ollut minulle aulis, olin tosi iloinen, kun täällä kotimaassa, ihan tuossa pihapihlajassa, huomasin itselleni oudon linnun. Googlessa tarkastelin hyvin tarkkaan, että onko naaras peippo, vaiko naaras järripeippo. Noviisina päädyin siihen, että on täällä etelässä hyvin harvinaiseksi wikipedian luonnehtima järripeippo. Jos osun oikeaan, (toivottavasti joku lintuharrastaja korjaa, jos olen väärässä) luultavasti tämä pohjoisen lintu on ollut muuttoetapillaan ruokailemassa, niitä oli ainakin 4 yksilöä. 

Oikein mukavaa viikonloppua! <3


 





keskiviikko 13. lokakuuta 2021

 

yöllä vaahtera suuteli hallaa
pukeutui tuulen vaatteisiin
tähtien kirkastuessa
alastomat oksat
maa levittänyt punaisen maton
talven kulkea nurmen yli

(miettijä, Suomi 24)


En ole hallaa vielä kokenut, mutta löytynyt runo oli niin kaunis. Saunalahden kaislat kahisevat jo kuivuuttaan. Linnunpesä maalla muistelee kesää, saniaisten suojissa pojat on ruokittu maailmalle. Lintuemon tuomat pehmikkeet ovat syyssateista alkaneet elää omaa elämäänsä. Ensi kesänä valmis patja untuvikoille. Kaarnasydän, sienihommat ja köökissä pysähtynyt tummuvan syysillan tunnelma. Kyllä maistuu taas sienisalaatti myöhemmin suolasienistä, suuri purkki jääkaapissa. Kanttarellia vain yksi saalis tänä vuonna. Ulkoillessa sitä nauttii viileistä, hapekkaista säistä ja vielä hetken elokkaasta luonnosta. 

Mukavaa loppuviikkoa!♥️