keskiviikko 14. marraskuuta 2018



Rannalla.

Tänään kävelin neljä tuntia.
Halusin kerralla karistaa tämän nuiveron, liiasta sisällä olosta aiheutuneen
 raskaan olon kehostani.
Merituuli vie kyllä pölyt harteilta, kun sille antaa mahdollisuuden.
Ymmärsin taas ulkoilun tärkeyden.
Ei auta jäädä liiaksi hyggeilemään ja nysväämään kotiin sillä verukkeella,
 että nyt on syystalvi.
Huomisesta taas tekosyyt roskakoppaan ja uusille lenkeille ja sytyttelemään sitten niitä kynttilöitä illemmalla raikkain mielin.

Mukavaa loppuviikkoa! <3

















tiistai 13. marraskuuta 2018



Voi hämäränhyssykkä sentään, mitä tuhrua olleet nämä viime päivät.
Enkä ole Pariisissakaan ollut, vaan siskoni maailmanmatkaaja.
Tässä hänen lähettämiään kuvia muidenkin piristykseksi.
Onneksi huomisesta kirkastuu sää!
Tänäänkin piti lähteä lenkille, säästä huolimatta,
mutta pimeys yllätti kesken aikomisen.
Huomena rantaan vetämään keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa!

Mukavaa viikonjatkoa! <3











keskiviikko 7. marraskuuta 2018


Metsäretki.

Tänä syksynä mukanani mummulaan lähti innokas porukka pikku ystäviäni.
Saimme odottaa perillä monta päivää, että pääsimme lähtemään lupaamalleni metsäretkelle yhdessä.
Kunnes sitten valkeni se kaunis aurinkopäivä!
Sisu ja Sulo vinkuivat koirille tyypilliseen tapaan jo malttamattomina navetan kulmalla, sammaleisella kivellä.
Pikku bambi ja sen emo laskeutuivat siroilta sääriltään pikkuruisen kuusen viereen odottamaan rauhallisemmin.
Vaikkakin huomasin emon tähyilevän ympärilleen hiukan huolestuneena.
Tyynnyttelin sitä parhaani mukaan ja lupasin, ettei mitään pelättävää olisi.



Pikku Anneli oli äänettömästi lennähtänyt paikkaan, johon uskoi maastoutuvansa täysin. 


Äärimmäisen harvinaista lajia edustava karhukeijunkainen oli myös onnistunut maastoutumisessaan mielestäni erittäin hyvin.


Mutta minne ennätti karata  Kettu Repolainen?
Luulin sen jo jäävän koko retkeltä, mutta siellähän se meitä  odotteli metsän reunassa,
sinne ensin ennättäneenä.


Pyysin kaikkia ensin pysähtymään, hengittämään syvään ja vaikuttumaan metsänhengestä.


Kettu Repolainen pyysi äkkiä meitä olemaan hipihiljaa olemuksellaan.
Se oli löytänyt jotain ja katseli löytämäänsä silmät selällään.


Männyn paksun juuren kolosessa nukkui pieni hiiri.


Ohitimme sen varoen ja yritimme olla herättämättä suloisilta uniltaan.


Kettu Repolainen oli ylpeä löytäessään ensimmäisen sienen.


Sulo touhotti siitä innostuneena ympäriinsä ja kohta ilmoittikin haukahduksella omista löydöksistään.


Pikku Anneli oli onnellinen omasta pienestä sienestään.


Osuimme ihmettelemään valtavaa mäntyä, joka oli kaatunut niiltä sijoiltaan ja nojasi nyt lajitoveriinsa.
Tuulella on mahti voima.
Juurakkoluolassa oli hieno kalliolattia ja sinne olisi mahtunut makuuasentoon parimetrinen mies kuin laavuun.
Ei ollut männyllä kunnollista tarttumapintaa juurillensa juurikaan.
Ihme, että oli siinä pystyssä pysynyt kymmeniä vuosia kohdatakseen sitten viimein sen 
myskyn, joka sen juuriltaan repi.


Metsässä kun polvistuu, näkee niin paljon kaikkea kaunista.


Pikku ystävilleni tämäkin oli kuin dinosaurus-aikainen metsä.


Naavasta, jota kasvaa vain puhtaissa ja terveissä metsissä,
 olimme kaikki hyvin onnellisia.


Mutta,
 että pajunkissoja marraskuussa?


Pikku Anneli pelästyi kuusen alta lentoon lähtenyttä metsäkyyhkyä ja lennähti puuhun rauhoittumaan ja tähyilemään suurilla silmillään.


Sulo löysi kielon marjoja.


Sisu Pilkkunahkajäkälää


Kohta Sulo haukkui meitä taas innoissaan katsomaan!


Kurre oli aterioinut ison kiven päällä.


Hienoa keloa kun pysähdyimme ihastelemaan,
 kerroin kaikille kuinka tärkeä osa metsän ekosysteemiä nämä oman elämänsä päättäneet puut ovat.


Sisu auringonlapsi löytyi sinivuokon lehden alta uneksimasta ensi keväästä.


Karhukeijunkainen oli löytänyt oman aurinkolänttinsä ja lämmitteli siipiään.


Emokin uskalsi viedä bambin ottamaan aurinkokylpyä hiukan avonaisemmalle paikalle.


Monelle oli ennättänyt jo jano tulla samoamisesta,
 hörppivät yksi toisensa jälkeen kauniilta syysledeltä.


Kuinka kauniisti meille soivat jäkälätorvet syksyn auringossa!


 Nuokkuvarstasammaleen hennot varret ihastuttivat meitä kovasti.


Mäyräkö lienyt muurahaisten kovan uurastuksen parilla tassun kaapaisulla tuhonnut.


Ketulla on metsäsielu.
Ja Repolainen oli hiukan allapäin, kun kotiinlähdön aika tuli.


Lupasin porukalle, että tämä ei jää ensimmäiseksi ja ainoaksi yhteiseksi retkeksi.
Itse oivalsin,
 kuinka paljon enemmän näin, kun laskeuduin pikku ystävieni ja
sammalmaton tasolle.
Kiitos metsä! <3


Pikku Anneli jo odotteli meitä kotiin palaavia navetan kulmalla, katajakelon suojissa.
Tiedän, että kun en ole läsnä, se palauttaa muiden mieliin havantojaan metsässä.
Hienolla pöllön viisaudellaan.


Pikku ystäväni esiintyvät myös Mirjam-Matildan ensimmäisessä joulukalenterissa
tänä vuonna hiukan myöhemmin.
Inspiraation kalenteriin sain  Vikkin KLIKS 2016 vuoden
iki-ihanasta joulukalenterista.

Mukavaa viikon jatkoa! <3 <3

maanantai 5. marraskuuta 2018


Tihkusadetta.
 Sumu roikkuu puissa kosteudesta sakeana, on leutoa ja hiljaista.
 Porstuan ikkunat huurussa.
Mietin, että olipa hyvä kun käytiin suppismetsällä edellisenä päivänä kuivalla kelillä.
Mikä suloinen tilaisuus nyt olla vaan!
Tuvan lämmössä kynttilöitä, telkkaria, kirjaa, naistenlehtiä ja löhöämistä.
Ihana raukeus ja tyyneys otsalla, onnellinen olo.
Kärpäsiä heräillyt taas piiloistaan pörisemään nurkkiin.
Tuo kesäpäivän mieleen tuo ääni.
Saan ikkunasta, johon tintit eilen koputtelivat jyvän toivossa hienon kuvan kynttilän liekeistä.
 Kuin olisi puun oksat tulessa.
Nyt on tirpusillakin pitkät pötköt talvimuonaa roikkumassa pensaissa
 kauppareissun jälkeen.
 Ja auringonkukansiemeniä navetalla lintulaudalla.
Uskalsin laittaa, kun tiedän naapurinrouvan jatkavan ruokintaa koko talven.

Samalla kauppareissulla kävimme sytyttämässä pyhäinpäivän kynttilät haudoille.
Kirkonkellot soivat verkkaan ja kutsuivat jumalanpalvelukseen samalla kun niitä kynttilöitä sytyttelimme.
Minulle ne nostattivat kyyneleet silmiin kun oli niin harras ja kaunis tunnelma hautuumaalla.

Sateisia ja sumuisia päiviä seurasi aurinkoinen sunnuntai.
Isäntä lähti keräämään lisää suppiksia, minä suuntasin toiseen metsään pikku ystävieni kanssa, tästä lisää seuraavassa postauksessa.
En juurikaan olisi voinut onnellisempi olla kun aurinkoista, syksyistä metsää samosin, ihmettelin ja ihastelin.
Tulin jo kerran poiskin, mutta lähdin takaisin.
Ajattelin, etten tuhlaa hienoa aurinkosäätä ja kaunista metsää nyt kun siihen on tilaisuus,
kohta alkaisi taas jo iltakin hämärtää neljän jälkeen.
Myöhemmin, auringon laskiessa ihastelin pienten lentäväisten parvea, 
joka kisaili männyn oksien välissä, kuin kesäiltana konsanaan,
 vaikka nyt oli jo marraskuun neljäs.

Tätä aurinkopäivää seurasi uskomaton iltataivas, myöhemmin mahtava tähtitaivas ja upeat revontulet!
Koko pohjoinen taivaan puoli loimusi kirkkaana.
Minulla meinasi sydän pakahtua, kun pimeässä niitä mummulan portailla katselin.

Sielua ravitseva viikko maalla.
Savun tuoksua, puuhellan paukahtelua, hiljaisuutta ja kauneutta.
Ai niin,
Nukuin ulkona lokakuun viimeisenä yönä!
Tarkoitus oli jo viime syksynä, mutten sitten uskaltanutkaan.
Nyt päätin, ettei petoeläin uskalla nousta aitan rappusia varpaitani nuuskimaan.
Pari superlonpatjaa alle ja paksun untuvatäkin sisään tuohon 15 kuvan aitan ylätasanteelle tutimaan.
Ajatuksenani oli siitä tähyillä pihaa yöaikaan kun kiinnostaisi tietää,
 mitä kaikkea siellä tapahtuu.
Ja kuinkas kävikään.
Olen nukahtanut melkein heti.
Heräsin aamupimeällä ja laskeuduin kuusen juurelle pissille ja kömmin takaisin untuvatäkkini alle.
Missään vaiheessa ei kylmä tullut.
Täkin uloin sivu oli hieman aamusateesta kostunut kun isäntä tuli kahdeksan aikoihin huhuilemaan, että ollaanko hengissä.
Olin niin tuhannen ylpeä itsestäni, kun voitin ja turhaksi totesin taas yhden peloistani.
Jännältä tuntui seuraavina iltoina portailta katsella pimeää pihaa ja ajatella, että tuolla minä nukuin yksin koko yön ja mahdolliset pihassa käyneet eläimet naureskelivat partaansa kuorsaavaa "luontotieteilijää." ;)

Oikein mukavaa viikon alkua! <3 <3