torstai 29. marraskuuta 2018



Unessa uni 

Nukuin metsään 
rinteelle pienelle tasanteelle 
tuskin louteeni mahtui. 
Heräsin uneeni, unessa uni 
ympärilläni suuri joukko 
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat: 

- Tämä on niitä. Ihminen. 
- Näihin ei ole luottamista. 
- Melkein kuuroja ovat. 
- Sokeita. 
- Pahoja ainakin. 
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää. 
- Ei leiriydy mihin sattuu. 
- Ottanut oppia kokemuksistaan. 
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt. 
- Minut kerran näki. Vilaukselta. 
- Minut kuuli, kun olin hiljaa. 
- Myös minut, minun hiljaisuuteni. 
- Näitä ei enää monta ole... 
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas. 
- Pitkästynyt oloonsa tässä. 
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla. 
- Eikä kukaan käy taputtamassa. 
- Sen reitti käy tästä. 
- Siinä päästäisiin yhdestä. 
- Tai menetettäisiin yksi. 
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi... 
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna. 
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä. 
Viekää kiiloja eteen, esteitä. 
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt. 

Kun palasin sitä kautta 
etsimään eilistä maisemaa 
siirtolohkare siitä ylempää 
viisi kuutiota tai kuusi 
oli pyörinyt asentopaikkani yli. 

Sen jälkeä seuraten 
laskeuduin laaksoon sen luo 
ja taputin sitä poskelle.

(Veikko Haakanan Joskus vielä kerran -runokokoelma)


Tämän maiseman syliin synnyin 
metsän kämmenelle 
Opin hengittämään sen tahtiin 
Syvään. Kiireettä. 
Opin sen askeleet. Laulut. 
Sen osaksi juurruin. 
Opin näkemään metsän puilta, 
puut metsältä. 
Kuulemaan perhosen lennon, 
näkemään tuulen liitelyn 
niityn yllä. 
Nyt 
missä tahansa 
mutta kotona tässä maisemassa. 

Tätä metsää rakastan:
naavapartakuusia
suopursusoita
kivikkorinteitä
neulaspolkuja
Rakastan iltaan hiljenneenä
kevään lauluja helisevänä
myrskyssä kohisevana.
Tätä karua
hoitamatonta.
Keloineen pahkoineen
lahorastaineen.
Tätä metsää rakastan.
Tätä maata.

(Maaria Leinonen)



Sumu peltojen yllä häilyy 
puut uniset huokaavat. 
Polun varrella kaarrellen päilyy 
veet hopeanhohtavat. 
Niin uuvun säveleen vienoon, 
mi hiljaa humisten soi. 
Olen loihdittu, lumoissa tienoon. 
En irrota tahdo, en voi.

(B. Gripenberg)




Kuu kumotti viherävässä kuullossaan korkealla, 

se oli alakuu, jonka laidasta oli pala poissa, 
mutta se valaisi vielä kirkkaasti. 
Pakkanen oli kutomassa puihin huurreharsoja, 
joissa kimalteli lukemattomia helmiä, 
pienempiä, ja suurempia, kuin naisten 
juhlapuvuissa. 
Oli hiljaista. 
Viereisessä purossa jossain kimalteiden ja varjojen takana 
oli virta, minkä hiljaisuus oli herättänyt helstelemään soitintaan...

(A.E Järvinen)



Näiden hienojen runomietelmien myötä toivottelen mukavaa
talvista torstaita!<3<3

tiistai 27. marraskuuta 2018


Kuhinaa lounasravintolassa.
Oli kiva seurata tätä lounastavaa väkeä lähimetsän syöttöpisteellä.
Kunkkuna pyöri kurre. 
Tintit odottivat kiltisti ja syöksähtelivät ottamaan osansa kun kurre mutusteli pähkinäänsä oksallaan.
Mustarastas tyytyi maasta noukkimaan pudonneet.
Lopulta kurre antoi minun ymmärtää, että häiritsen sen ruokarauhaa ja että minut on nähty, vaikka olin hyvän matkan päässä hiukan piilossa.
Se laskeutui puusta, lähti tulemaan minua kohti ja kurkki maassa oksan takaa hetken.
Liekö kuvauspalkkiota havitellut.
Kiipesi toiseen puuhun, katsoi minuun ja säksätti sieltä vihaisesti.
Olisi pitänyt kai olla jotain taskussa sille antaa, 
jäin miettimään olisiko tullut ottamaan kädestä.
Lähdin vähin äänin ja kurre palasi pähkinöilleen.


Aurinkoista viikkoa!<3<3

































sunnuntai 25. marraskuuta 2018


Kuuraa lähdin ihastelemaan, enkä pettynyt.
Huuru oli pyyhkäissyt kaiken yli.
Kalpea aurinko loi vastavalona hienoja näkymiä, timantteja.
Rannassa syksyn viimeisten laineiden jäljet olivat jäätyneet hiekkaan.
Saunalahden rannat jo riitteessä.
Pyllistelin polvillani useassakin hienossa kuvauskohteessa.
Ei haittaa, kylähullun maine on saavutettu jo aikaa sitten lenkkeilijöiden keskuudessa.
Harmittaa, kun sain joutsenen lennosta niin rakeisen kuvan, 
muutin yönäkymäksi, parani ehkä aavistuksen.
Tuntui jo kovasti talvelta, kun hengitys höyrysi ja sormet meinasivat jäätyä
liian hepposissa sormikkaissa.
Lähimetsässä tarkkailin pitkään lintulaudan touhuja ja yritin saada sieltäkin kuvia.
Suurin osa heilahtaneita, kun linnuilla niin kova kiire täyttää pikku massu yötä vasten.
Keskityinkin enemmän paikallaan pysyvään kurreen.
Pirteän olon vein tuliaisiksi kotiin.

Mukavan talvista sunnuntaita!<3 <3




















 






lauantai 24. marraskuuta 2018




Leikittäisiinkö vähän oikeaa talvea?

Keskipäivällä aurinko kutitteli itseään kauniina puiden latvoissa tänäänkin,
edetessään länttä kohti.
Sää raikas ja talvinen.
Mutta,
 ainoa lumi kerääntyi isännän skrabaan, kun hän auton ikkunoista sitä
kaapi yön jäljiltä.
Tänä vuonna, kun reippaasti olen katsonut eteenpäin ja tavoistani poiketen en kokenut niin suurta haikeutta kesän loppumisesta, olen toivonut lunta jo tovin.
Ihan kohta, kun joulun odotuskin alkaa,
olisi niin suloista  terästää tunnelmaa lumimaisemin.
Kylmyyskin tuntuisi niin paljon pehmeämmältä, kun valkoinen lumi ympäröisi.

Asiasta toiseen,
ihana uusi asia minulle oli se, että luultavammin itä on saanut  nimensä siitä, että aurinko itää siellä ennen nousuaan.
Ja oletko kuullut porvarillisesta, nauttisesta ja astronomisesta hämärästä?
Nämäkin minulle aivan uutta.
Hämärä ja pimeyskin helpottuisivat, jos saisimme lunta koko Suomeen.
Itse odottelen hartaasti katsellen välillä näitä edellisvuotisia talvikuviani.
Muistan hyvin, kuinka hengästynyt kauneudesta olin,
 kun kuljin tuolla puiden lomassa tuonakin päivänä.

Mukavaa tämän vuoden viimeistä marras-viikonloppua! <3 <3












Lunta tämäkin tänään aamupäivällä. :)


torstai 22. marraskuuta 2018



Näin syksy-yössä perhosen
Kun kotiin kävelin
Niin kaunis, pieni, valkoinen
Se eli kai vieläkin
Kuin kesän keiju saapunut
Ois syksyn harmauteen
Se aivan hiljaa lepattain
Jäi puiden katveeseen

Sen tiedätkö se perhonen
Et talvi kohta on
Ja tienoot kietoo pakkanen
Jään kylmään verkkohon

Et tyytynytkään kuolemaan
Keralla joukkojen
Vaan tahdoit nähdä talven maan
Niin puhtaan valkoisen
Sä tahdoit täältä lähteä
Vain siivin jäätyvin
Kun viime isku värähtäin
Lyö kylmän portteihin

Taas syksy-yössä mätänee
Nuo lehdet karisseet
Ja kaikki kesän pääskyset
On täältä lähteneet
Vain yksin lentää perhonen
Sen joskus nähdä voi
Se suven viime henkäyksen
Puistikon varjoon toi

Johanna Kurkela "Perhonen"










tiistai 20. marraskuuta 2018


Miten kaunis, luonnon mestariteoksista yksi, männynkäpy.
Miten mielenkiintoinen kädessä, pyöritellä ja tutkia.
Tuoksumuistoja kesästä.
Muistoja siitä, kun istui mielipaikallaan ja niitä kopsahteli puista maahan.
Siinä kun silmät kiinni istui ja kuunteli, hymyilytti.
Muistoja sateisista päivistä, kun kaikki maassa olleet
 sadat kävyt olivat sulkeneet suomunsa tiukasti, vaikka ne eilen vielä auringossa olivat avoimina.
Ihmetystä siitä, kuinka ne kuin jatkaisivat omaa elämäänsä vielä pudottuaan puustaan.

Keräsin niitä suuren pussillisen viime vuonna.
Nyt kuivuneista kävyistä oli mukava tehdä kranssi talven koristeeksi.
Kuumaliimapyssyllä liimailin vielä aiemmin keräämiäni juttuja ja pienet puukellot niihin, vaikka hetken mietin, onko kauniimpi ilman.
Ensin ajattelin huiskia valkoista maaliakin sinne tänne kranssin pintaan,
 mutta luovuin siitä kun on niin kaunis itsessään.
Tarkoitus on ostaa kranssin ympärille vielä sellainen seitinohut led-valoketju.
Tai sitten annan olla tuollaisenaan naturel.
Rakkaan kesäpaikan se ainakin tuo talvella mieleeni.
























sunnuntai 18. marraskuuta 2018




Pienen kotini värimaailma alkaa vaihtua talvea kohti mentäessä.
Kun se kesällä kylpee turkoosin ja vihreän sävyissä,
syksyllä tilan valtaavat musta, valkoinen, puu ja pienet väripilkut siellä täällä.
Tänään aurinko on paistanut upeasti ja luonut näkymiin ihania  valoraitoja.
Vielä en jouluile, mutta pidän näistä talvisemmista,
 mielestäni kodikkaista väreistä nyt kovasti.
Turkoosi esineistö on vähin äänin laitettu kaappien uumeniin odottamaan kevättä.
Joitakin pikkupilkkuja toki jätin tästä mieliväristäni antamaan toivoa tulevasta.
Kodin laittaminen on nyt niin mukavaa, koska on niin pitkä aika siitä
 kun sitä viimeksi on tullut harrastettua.
Keväästä syksyyn mielenkiinnon vie tyystin mummula ja siellä piha ja kasvimaa.

Huomenna toinen seinähylly käsittelyyn, se on vielä kovasti kesälookissaan.
Sitten yleisilme on harmoniassa.
Parin viikon päästä alkaa ilmestyä punaisia hahmoja sinne tänne. :)

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille <3