Unessa uni 

Nukuin metsään 
rinteelle pienelle tasanteelle 
tuskin louteeni mahtui. 
Heräsin uneeni, unessa uni 
ympärilläni suuri joukko 
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat: 

- Tämä on niitä. Ihminen. 
- Näihin ei ole luottamista. 
- Melkein kuuroja ovat. 
- Sokeita. 
- Pahoja ainakin. 
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää. 
- Ei leiriydy mihin sattuu. 
- Ottanut oppia kokemuksistaan. 
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt. 
- Minut kerran näki. Vilaukselta. 
- Minut kuuli, kun olin hiljaa. 
- Myös minut, minun hiljaisuuteni. 
- Näitä ei enää monta ole... 
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas. 
- Pitkästynyt oloonsa tässä. 
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla. 
- Eikä kukaan käy taputtamassa. 
- Sen reitti käy tästä. 
- Siinä päästäisiin yhdestä. 
- Tai menetettäisiin yksi. 
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi... 
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna. 
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä. 
Viekää kiiloja eteen, esteitä. 
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt. 

Kun palasin sitä kautta 
etsimään eilistä maisemaa 
siirtolohkare siitä ylempää 
viisi kuutiota tai kuusi 
oli pyörinyt asentopaikkani yli. 

Sen jälkeä seuraten 
laskeuduin laaksoon sen luo 
ja taputin sitä poskelle.

(Veikko Haakanan Joskus vielä kerran -runokokoelma)

Tämän maiseman syliin synnyin 

metsän kämmenelle 

Opin hengittämään sen tahtiin 

Syvään. Kiireettä. 

Opin sen askeleet. Laulut. 

Sen osaksi juurruin. 

Opin näkemään metsän puilta, 

puut metsältä. 

Kuulemaan perhosen lennon, 

näkemään tuulen liitelyn 

niityn yllä. 

Nyt 

missä tahansa 

mutta kotona tässä maisemassa. 

Tätä metsää rakastan:
naavapartakuusia
suopursusoita
kivikkorinteitä
neulaspolkuja
Rakastan iltaan hiljenneenä
kevään lauluja helisevänä
myrskyssä kohisevana.
Tätä karua
hoitamatonta.
Keloineen pahkoineen
lahorastaineen.
Tätä metsää rakastan.
Tätä maata.

(Maaria Leinonen)

Sumu peltojen yllä häilyy 

puut uniset huokaavat. 
Polun varrella kaarrellen päilyy 
veet hopeanhohtavat. 
Niin uuvun säveleen vienoon, 
mi hiljaa humisten soi. 
Olen loihdittu, lumoissa tienoon. 
En irrota tahdo, en voi.

(B. Gripenberg)

Kuu kumotti viherävässä kuullossaan korkealla, 

se oli alakuu, jonka laidasta oli pala poissa, 

mutta se valaisi vielä kirkkaasti. 

Pakkanen oli kutomassa puihin huurreharsoja, 

joissa kimalteli lukemattomia helmiä, 

pienempiä, ja suurempia, kuin naisten 

juhlapuvuissa. 

Oli hiljaista. 

Viereisessä purossa jossain kimalteiden ja varjojen takana 

oli virta, minkä hiljaisuus oli herättänyt helstelemään soitintaan...

(A.E Järvinen)

Näiden hienojen runomietelmien myötä toivottelen mukavaa

talvista torstaita!<3<3