Surettaa, kun  viherkasvit kotona voivat tällä hetkellä niin huonosti.
Joulun aikoihin olivat kukoistuksessaan ja selvää voimakasta kevätkasvuakin oli nähtävissä.
Nyt iso kiinanruusuni on apeana.Siskolta saatu apilanoloinen kasvi on muisto vain entisestään.Pari muuta kasvia jouduin parturoimaan siiliksi.Kaikissa useita kuivia lehtiä.
Onko muilla samoja ongelmia?
Olen kyllä antanut ravinteita jne.Olisikohan tuo valonpuutteen ja kuivan huoneilman syytä? Pitäisiköhän niitä ruveta suihkuttelemaan?
Talvikautena nuo viherystävät ovat niin tärkeitä olemassa, surku katsoa, kun voivat huonosti.
Jos sinulla voivat hyvin, otan mielelläni vinkkejä vastaan!

Aamulla isännän auton konepellillä näin hienot kuurateokset

Mietiskelyä ja riitelintuja

Varsinkin miehiä usein lukee ja kuulee arvosteltavan, kun eivät osaa puhua tunteistaan.
Osaammeko me naiset yhtään sen paremmin?
Pystyykö ihminen yleensäkään kuvailemaan täydellisesti tunteitaan toiselle ihmiselle?
Ovatko tunteet niin henkilökohtaisia, että niitä on mahdotonkin toiselle kuvailla?
Ja vaikka pystyisikin, ymmärrämmekö toisen tunteen täydellisesti kuitenkaan?
Upeita hetkiä ne, kun kaksi ihmistä tuntee mahdollisimman samalla tavalla, samalla hetkellä.

Pohdinta lähti siitä, kun yritin alkuun kuvailla sitä, kuinka minusta on tuntunut keväältä jo kolme päivää.
Miten välitän sen tunteen? Miten siitä kirjoitan?
Saatat myös tuntea kevään, mutta ovatko tunteemme kuitenkaan niin samankaltaiset, että voimme todeta "tiedän juuri, mitä tarkoitat".
Näin tunneihmisenä tunnen vahvasti koko ajan.
Tuoksut,musiikki,näkymät, tuovat tuttuja tunteita menneestä.
Liikutun asioista, joita muut eivät useinkaan ymmärrä.
Trendikästä tällä hetkellä puhua erityisherkkyydestä.Minä olen aina tiennyt olevani.Nyt asia vain on saanut virallisen nimen.

Yritän nyt kuitenkin kuvailla tähän tuntemuksiani siitä keväästä.
Kostea asfaltti ja siinä riiteläikkiä.Tuntuu keväältä.
Pään ympärille tulee viileä näkymätön panta,päässä tuntuu raikkaalle,ilo läikähtää,olemuksen valtaa pirteys.
Talitintti laulahtaa,siitä salamana tunne siirtyy mummulaan -miltä tuntui soratie, kun talitintit visersivät ja harmaan rusehtava kevätmaisema avautui ympärillä.Polvisukat.Sai laittaa polvisukat, kun oli niin jo lämmintä aikaisin keväällä. Ja pikkukengät!

Näin saatan rönsyillä hetkessä.Alkujaan silmäni osuivat riitelintuun ja sitten alkoi tuntua keväältä.:)
Mukavaa lauantaita! <3

Väri ja ajatus-terapiaa harmauteen.

Herään ylisillä pitkään ja hyvin nukutun yön jäljiltä.
Ulkona linnut visertävät jo niin äänekkäästi, että se kuuluu sisälle kesäkammariinkin.
Joku iso siivekäs kopsahtaa ikkunalasiin ja pörrää eteenpäin menemään.
En ihan vielä jaksa siirtää säleitä syrjään,jospa vain hetki vielä silmittelyä.
Isäntä aamuvirkkuna kolistelee jo alhaalla keittiössä kahvia tulemaan.
Tunnen aamu-auringon lämmön säleitten läpikin.
Tulee se oikea hetki,kiskaisen itseni ylös ja näen ensimmäisenä lattialla kauniin pyöreän räsymaton, jonka talvella virkkasin.
Siihen on ihana laskea paljaat varpaat ja kuinka ihanasti se antaa väriä huoneeseen.Sitä maalaisromanttista.
Sen katsominen inspiroi uuteen ihanaan kesäpäivään.Äkkiä ulos ihastelemaan teemukin kanssa kukkaloistoa ja perhosia ja kaunista kesäistä maalaismaisemaa.

Tällaisia minä mietiskelen, kun pyörittelen noita matonkuteita.
Isoa koukkua vaille aloitettu.

Oih upeuden upeutta!!!!
Vaikka en blogissani mainostakkaan mitään, nyt on pakko suositella.
Voi käykää luonnon rakastajat ihmeessä katsomassa elokuva "Järven tarina"
Mitkä kuvaukset ja musiikki!
Kaikki höystettynä Samuli Edelmannin rauhallisella kertojan äänellä.
Sain kesän kaipuulleni ja talvimaisemien ihailulleni koko rahan edestä vastinetta.
Erityisesti nautin musiikin täydellisestä symbioosista katsottavan kanssa. (terkkuja vaan "Hetken heijastuksia" Seijalle,täysin olen samaa mieltä musiikista!
Koska en ole nähnyt "Metsän tarinaa" alan sitä nyt metsästää,löytyy varmaan jo dvd.nä.
En keksinyt postaukseen sopivia kuvia, joten laitan vanhat kuvankaappaukset sääksen pesältä, jota seurasin vuosia.
Kuvat live-kuvasta napattuja ja siksi huonolaatuisia.
Näitäkin upeita lintuja elokuvassa näkyy.
Elokuvan jälkeen olotila on aina vähän arjen yläpuolella.
Kuin eläisi hetken oman elämänsä ulkopuolella.
Keväältäkin selvästi tuoksui ensimmäistä kertaa, kun kävelin kotiin.
Odotan joka vuosi,koska se tuoksu tulee.

Onkohan onnella ja onnettomuudella oikeasti ihmisen elämässä tasapaino?

Maanantaina ei enempää olisi voinut mennä mönkään, kuin meni.

Vielä tänä aamuna epäonni jatkui ja odottelin puoli tuntia bussia päästäkseni töihin.Alkaa olla jo surullisenkuuluisa linja...

Myöhästyin töistä,kaduilla loskameri ja vettä taivaalta,harmaata.

Ja sitten lähti!

Kaikkea kivaa alkoi tapahtua, kuin taivaasta tiputellen.

Oma mieli ja kollegankin mieli virkistyi tunti tunnilta.

Ei voinut olla ajattelematta,kunpa vain malttaisi uskoa huonolla hetkellä, että tämä menee ohi ja kohta jo helpottaa.

Ei antaisi sen huonon tuulen tempaista mukaansa.

Luulisi jo tähän ikään sen oppineen, vaan kyllä sen liian usein unohtaakin.

Jotkut kyllä osaavat pitää hyvän fiiliksen narut hyppysissään oli tilanne mikä hyvänsä.

Minä taidan olla vähän ääri ihmisiä -onnellisena super onnellinen, iloisena super iloinen,surullisena super surullinen ja kärttyisenä varsinainen noita-akka :)

Kotimatkalla töistä varis raakkui aivan samalla tavalla, kuin
pienempänä hiihtolenkeillä keväthangilla.
Ilma ei niinkään keväinen tänään kyllä ollut kuin hetken, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli leutoa.
Helsingin keskustan lumet ovat muuttuneet rumaksi mustaksi mössöksi.
Espoon päässä vielä suht talvista, mutta täytyypä myöntää, että jo tuli sitä pakkasta hiukka ikävä, vaikka niin sitä eilen vasta hyvästelinkin.
Päivän pidentymisenkin olisi huomannut paremmin aurinkoisilla pakkassäillä.
No,kevättä kohti kuitenkin.
Tällä viikolla pääsen katsomaan "Järven tarina"-elokuvaa, tyttäreni kanssa, joka palasi eilen Kreetalta.
Jotain mukavaa odotettavaa! :)

Jäähyväiset pakkaselle

Tai ainakin näin uskon.
Tarkastelin jo asiaa sääsivustoiltakin.
Lauantaina oli ihan outoa.Pystyi lähtemään ilman
inhoamiani sukka/välihousuja,sormet eivät jäätyneet sekunneissa, eikä lyhyelle matkalle pipoakaan tarvinnut.
Jokunen pakkasaste tuntui plussalta.
Kuin lempeä halaus kireisiin pakkaspäiviin verrattuna.
Kiitän kuitenkin sinua pakkanen!
Toit ihastuttavia,kauniita,raikkaita hetkiä.
Kuurasit ja peitit olemuksellasi maisemat niin uskomattoman
hienoiksi.
En ole moniin vuosiin nauttinut vierailustasi, niin kuin tänä talvena.Tulit niin voimallisesti.
En kuitenkaan jää sinua ikävöimään.
Tiedän, etteivät nämä viimeiset jäähyväisetkään olleet.
Tulet vielä, mutta toivon, ettet enää karmit kaulassa.

Lumi

Lumi on mielestäni yksi kauneimmista suomenkielen sanoista.
Sunnuntai on rauhallinen sana.
Luminen sunnuntai kaunis ja rauhallinen.
Ei tuulenvirettäkään.
Leutoa ja puuterilunta.
Maisemakin huilailee kovista koettelemuksista.

Kikko,Märö,Maarika.
Minun rakas pikkusiskoni.
Pämähti Köpiksestä keskelle arkitorstaita ja teki siitä juhlan <3
Lisäksi isävainaan syntymäpäivä ja me siskokset suuntasimme työpäiväni jälkeen isän mieliravintolaan Eliteen.
Kipattiin isälle,nautittiin herkullinen päivällinen ja puhuttiin kaikki puolen vuoden asiat.
Meitä ei ole kuin me kaksi.
Tärkeistä tärkeimpiä ihmisiäni,minun pikkusiskoni.
Samoilla muoteilla valettu, samoissa liemissä keitetty.
Ainoa, joka tietää minun elämästäni melkein yhtä paljon, kuin minäkin.
Minä söin Tauno Palon legendaarisen kermasipulipihvin ja Maarika liekitetyt jättikatkaravut.
Huomasimme vielä istuvamme Taunon vakkaripöydässäkin.

Isän pöllöjä     

Naistenlehdestä luin, että maailma kuuluu niille,jotka haluavat.
Ja, että suomalaiset ovat huonoja haluamaan.
Katin kontit, sanon minä!
Muotoilisin ajatuksen ehkä niin, että suomalaiset ovat huonoja vaatimaan.

Minä ainakin haluan paljon asioita!

Haluan Norjan karun kauniiseen vuonoon katsomaan laskevan auringon alle valaita,kuuntelemaan kuinka ne laulavat.

Haluan Irlannin jylhille rannikoille näkemään satoja vesilintuja ja sisäistämään paikan tarunomaisen tunnelman.

Haluan syysmyrskyjen aikaan sileäkallioiselle ulkoluodolle mökkiin keskittymään vanhojen tuulten tarinoihin takkatulen loimuun.

Haluan Sisilian italialais-kylään kuuntelemaan viinilasin äärelle sitä auringon makuista musiikkiaan.

Haluan palata kerran vielä Kreetan rannoille silloin, kun ei ole turisteja ja Välimeri lyö rantaan ja siniset vuoret siintävät kaukana.

Ennen kaikkea haluan joku kaunis päivä astua mökin porstuasta ulos, hipaista koivun runkoa,nurmikkoa ja kukkia,katsoa sinistä taivasta ylläni ja ajatella, tämä on minun kotini!

Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Tässä olivat vasta matkustushaluni.

Ymmärrän lehdessä olleen pointin kyllä hyvin.
Minulle riittää haluta,kaikki tämä ihana on ajatuksen päässä!

Työpaikalla sain ruusukimpun ihanalta kollegalta, autettuani häntä puhdistamaan kashmirhuivin mustikkasmoothiesta.
Päivä hujahti maanantaiksi kivuttoman nopsaan ja oma tuuli oli hyvä.
Olin mielissäni, kun ehdin Kampin bussiterminaaliinkin hyvissä ajoin bussilleni kotia kohti.Aikaa oli vielä 5 minuuttia bussin aikataululliseen lähtöaikaan, kun kuljettaja peruutti ruudussa lähteäkseen ja lukitsi samalla portin lähtöhalliin. Minulla sormi painikkeella, josta portti avataan.
Osoitin suurin elein rannettani, että kello ei ole vielä 16.58, vaan 16.53.
Ei auttanut.
Koska tämä ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta tällä linjalla, kun koen, että minua kohdellaan erittäin epäasiallisesti, soitin bussiyhtymään.
Valituksiin kyllästynyt naisääni,harjoitellun tyynenä. Kuitenkin asenteensa kuului läpi puhetyylinä, joka sai soittajan tuntemaan itsensä ääliöksi jolla ei ole muutakaan tekemistä, kuin valittaa.

Jäin miettimään tätä.
Vaikka minun henkilökohtaisesta elämästäni vietiin 15 minuuttia turhaan odotteluun vain sen takia, että joku toinen päätti lähteä ennen aikatauluun merkittyä aikaa,ei siitä kuuluisi valittaa.
Jos tieto reklamoinnistani yleensä menee eteenpäin,kuski saattaa saada pienen maininnan asiasta ja on ehkä entistäkin tylympi jatkossa.
Jokainenhan tietää, kuinka vaikeaa negatiivista palautetta on ottaa vastaan?
Kehut ja kauniit sanat ovat paljo mukavampia, ja niiden voimalla ihminen jaksaa niin paljon,inspiroituu ja jakaa hyvää eteenpäin.
Onko yleensä mahdollista, että kaikki sujuisi mutkattomasti ihmisten kesken?
Yksi on boheemi, eikä niin kello kaulassa,toinen taas ajattelee asiasta täysin erilailla kuin sinä,kolmas heittää piutpaut kahdelle ensimmäiselle.
Kuitenkin meidän jokaisen päivän kulku on niin monen muun ihmisen käsissä hetkittäin.
Luulen, että tästä syystä minä itse epäsosiaalistun päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän.Tämän ikäisenä en enää niin jaksaisi sietää ja niellä kaikkea.
Nautin suuresti, kun en ole mitenkään toisista riippuvainen.
Riittää, kun saa elellä rauhassa omaa elämäänsä,tuntea syvästi omia tuntojaan ja antaa toisten elää omaansa.Blogiin kirjoittelu korvaa paljon tuolla ihmisvilinässä pyörimistä. Täällä jaat mielipiteitä ja kommentteja samanoloisten ihmisten kanssa, jotka hakeutuvat toistensa luo luonnostaan.
Luulen, että olisin hyvin onnellinen siellä mummonmökissänikin maalla, jossa ihmiset vielä kutakuinkin kohtaavat toisensa ystävällisesti ja huomioiden.Tai näin minä ainakin kesäisin asian siellä koen.

Seuraavassa bussissa unohdin täysin paikan ja ajan ja uppouduin Sibeliuksen perheen arkeen piikatytön silmin.
Ja olin tyytyväinen, kun tämä kuski päätti pitää valot päällä koko matkan, toisin kuin eilinen, joka sammutti ne heti, kun sain kirjani esille. :)

Tämä viikonloppu oli hyvä.
Päällimmäisenä mukava fiilis.
Ulkoilin paljon ja todella nautin talvesta,osasin elää oikeassa hetkessä.En juurikaan vaatinut itseltäni mitään,kaikki tekemiseni tuli lunnostaan ja omasta halusta.
Nyt odotan loppuiltaa mukavasti ja kodikkaasti sohvan lämpimässä sylissä telkkaria katsellen.
Ei muuta tarvitakkaan.
Koin niin paljon vapaapäivinä, että nyt voi rauhassa olla vaan ja mennä kohti uutta työviikkoa.

Onni

Kauniit pienet timantit laskeutuivat hiljalleen puiden oksilta.
Taustalla laskeva aurinko ja kiehtova talvimaisema.
Olin hyvin onnellinen kulkiessani ja ihastellessani.
Kaiken kauneuden kokeminen oli niin voimakasta, että halusin jakaa sen.
Kysyin metsän siimeksessä vastaantulijalta, eikö olekkin kaunista?
Hänen mielestään oli vain kylmä.
Hetken tunsin surua.
Eivätkö muut kulkijat näekkään tätä kaikkea?
Ajatus vei mennessään vain hetkeksi.
Kohta olin taas omissa tunnelmissani, jotka täyttivät joka solun minussa.
Oli hyvin lähellä, etten olisi heittäytynyt koskemattomaan hankeen enkeliä tekemään.
Jälkikäteen jopa harmitti, miksen?
Pitäisi olla rohkeampi,olla välittämättä.
Ehkä mahdollinen ohikulkija olisi myös avautunut ympäristölleen paremmin, jos olisi nähnyt keski-ikäisen naisen enkeliä tekemässä, keskellä metsää.:)