En voi sanoa,että olisin näinä päivinä ollut parhaimmillani.

Monina hetkinä kaikkea muuta.

Tähän on tietenkin vaikuttanut koronaan sairastuminen vajaa kaksi viikkoa sitten.

En ole saanut vakavia oireita,itseasiassa päässyt melko vähällä,

mutta väsymys on ollut hetkittäin ylivoimaista.

Koska vireystasoni ei olisi tähän aikaan vuodesta muutenkaan hääppöinen,

on ollut hiukan tahmeaa. 

Eniten aluksi tympi se, ettei päässyt ulkoilemaan.

Pikkuhiljaa,noin viikko ensioireista,uskaltauduin varovaisille kävelyretkille.

Muuten olisin luultavasti sulanut patjaani,niin raskaalta olo tuntui.

Aluksi hengästytti,mutta päivä päivältä pystyin pidentämään lenkkiä.

Tänään tapahtui jotain aivan ihanaa!

Voisin kutsua sitä jopa jollain lailla hengelliseksi kokemukseksi.

Olin juuri laskeutumassa metsästä takaisin isommalle tielle,josta jatkaisin rantaan.

Yht'äkkiä tuli aivan hiljaista,siis totaalisen hiljaista.

Tämä asia on hyvin harvinainen aistimus täällä asuinsijoillani.

Oli kuin harmaus,samalla raskas ja henkäyksen kevyt olis asettunut harteilleni,

pehmeänä ja suloisena.

Ajattelin siinä,että mitä ihmettä tämä on!

Mielialani nousi kuin kevyt höyhen tuulenvireessä.

Hiukan pidenpään kadoksissa ollut ilo ja hyvä olo palasivat kehooni.

Kaikki raskauden tuntemus rinnasta hävisi ja mieli oli kevyistä kevyin.

Jos kokemus oli jatkoa koronasta johtuville,oudoille tuntemuksille,

tämä oli erittäin miellyttävä ja tervetullut.

Uskon kuitenkin, että äitiluonto tuli ja auttoi taas kerran.

Piristi toipuvan ja näytti kauneutensa hetkellä,

jona olin ajatellut,ettei tästä harmaasta päivästä mitään löydy.

Kaikki nämä kuvat otin tuon jännän kokemuksen jälkeen ja kotiin palattuani tunsin itseni virkistyneeksi ja onnelliseksi.

Luonto on kaunis ja ihana.

Harmaan ja kylmän kaudenkin aikana. 

Ja metsän voima on suuri.

Kävin sen taas tänäänkin kokemassa.

Ihanaa marraskuun loppua ja ensimmäistä adventtia!

<3