Metsäretki.
Tänä syksynä mukanani mummulaan lähti innokas porukka pikku ystäviäni.
Saimme odottaa perillä monta päivää, että pääsimme lähtemään lupaamalleni metsäretkelle yhdessä.
Kunnes sitten valkeni se kaunis aurinkopäivä!
Sisu ja Sulo vinkuivat koirille tyypilliseen tapaan jo malttamattomina navetan kulmalla, sammaleisella kivellä.
Pikku bambi ja sen emo laskeutuivat siroilta sääriltään pikkuruisen kuusen viereen odottamaan rauhallisemmin.
Vaikkakin huomasin emon tähyilevän ympärilleen hiukan huolestuneena.
Tyynnyttelin sitä parhaani mukaan ja lupasin, ettei mitään pelättävää olisi.
Pikku Anneli oli äänettömästi lennähtänyt paikkaan, johon uskoi maastoutuvansa täysin.
Äärimmäisen harvinaista lajia edustava karhukeijunkainen oli myös onnistunut maastoutumisessaan mielestäni erittäin hyvin.
Mutta minne ennätti karata Kettu Repolainen?
Luulin sen jo jäävän koko retkeltä, mutta siellähän se meitä odotteli metsän reunassa,
sinne ensin ennättäneenä.
Pyysin kaikkia ensin pysähtymään, hengittämään syvään ja vaikuttumaan metsänhengestä.
Kettu Repolainen pyysi äkkiä meitä olemaan hipihiljaa olemuksellaan.
Se oli löytänyt jotain ja katseli löytämäänsä silmät selällään.
Männyn paksun juuren kolosessa nukkui pieni hiiri.
Ohitimme sen varoen ja yritimme olla herättämättä suloisilta uniltaan.
Kettu Repolainen oli ylpeä löytäessään ensimmäisen sienen.
Sulo touhotti siitä innostuneena ympäriinsä ja kohta ilmoittikin haukahduksella omista löydöksistään.
Pikku Anneli oli onnellinen omasta pienestä sienestään.
Osuimme ihmettelemään valtavaa mäntyä, joka oli kaatunut niiltä sijoiltaan ja nojasi nyt lajitoveriinsa.
Tuulella on mahti voima.
Juurakkoluolassa oli hieno kalliolattia ja sinne olisi mahtunut makuuasentoon parimetrinen mies kuin laavuun.
Ei ollut männyllä kunnollista tarttumapintaa juurillensa juurikaan.
Ihme, että oli siinä pystyssä pysynyt kymmeniä vuosia kohdatakseen sitten viimein sen
myskyn, joka sen juuriltaan repi.
Metsässä kun polvistuu, näkee niin paljon kaikkea kaunista.
Pikku ystävilleni tämäkin oli kuin dinosaurus-aikainen metsä.
Naavasta, jota kasvaa vain puhtaissa ja terveissä metsissä,
olimme kaikki hyvin onnellisia.
Mutta,
että pajunkissoja marraskuussa?
Pikku Anneli pelästyi kuusen alta lentoon lähtenyttä metsäkyyhkyä ja lennähti puuhun rauhoittumaan ja tähyilemään suurilla silmillään.
Sulo löysi kielon marjoja.
Sisu Pilkkunahkajäkälää
Kohta Sulo haukkui meitä taas innoissaan katsomaan!
Kurre oli aterioinut ison kiven päällä.
Hienoa keloa kun pysähdyimme ihastelemaan,
kerroin kaikille kuinka tärkeä osa metsän ekosysteemiä nämä oman elämänsä päättäneet puut ovat.
Sisu auringonlapsi löytyi sinivuokon lehden alta uneksimasta ensi keväästä.
Karhukeijunkainen oli löytänyt oman aurinkolänttinsä ja lämmitteli siipiään.
Emokin uskalsi viedä bambin ottamaan aurinkokylpyä hiukan avonaisemmalle paikalle.
Monelle oli ennättänyt jo jano tulla samoamisesta,
hörppivät yksi toisensa jälkeen kauniilta syysledeltä.
Kuinka kauniisti meille soivat jäkälätorvet syksyn auringossa!
Nuokkuvarstasammaleen hennot varret ihastuttivat meitä kovasti.
Mäyräkö lienyt muurahaisten kovan uurastuksen parilla tassun kaapaisulla tuhonnut.
Ketulla on metsäsielu.
Ja Repolainen oli hiukan allapäin, kun kotiinlähdön aika tuli.
Lupasin porukalle, että tämä ei jää ensimmäiseksi ja ainoaksi yhteiseksi retkeksi.
Itse oivalsin,
kuinka paljon enemmän näin, kun laskeuduin pikku ystävieni ja
sammalmaton tasolle.
Kiitos metsä! <3
Pikku Anneli jo odotteli meitä kotiin palaavia navetan kulmalla, katajakelon suojissa.
Tiedän, että kun en ole läsnä, se palauttaa muiden mieliin havantojaan metsässä.
Hienolla pöllön viisaudellaan.
Pikku ystäväni esiintyvät myös Mirjam-Matildan ensimmäisessä joulukalenterissa
tänä vuonna hiukan myöhemmin.
Inspiraation kalenteriin sain Vikkin KLIKS 2016 vuoden
iki-ihanasta joulukalenterista.
Mukavaa viikon jatkoa! <3 <3
