Yritän kovasti pysyä positiivisena ja huomioida vain kaiken ihanan
ja keväisen ympärilläni.
Mutta on se myönnettävä, että alkaa hieman kyllästyttää jo samat ulkoilureitit.
Olen alkanut selvästi muodostaa jo polkuja metsään omille poikkeusreiteilleni.
Tunnen jo kivet ja kannot läpikotaisin, vaikka yritän vaihdella välillä hiukan eri kohtiin.
Pienestä kyllästymisestä kertoi toissapäivänä sekin,
että ihastuin niin näkymään männyn oksien välistä.
Uppouduin hetkeksi kuvittelemaan, että olinkin kaukana lähimetsästäni,
ja kaikki oli ihan siinä silmieni edessä.
Näetkö sinä hienon vaaramaiseman yllä ja alla olevissa kuvissa,
jonka pilvet muodostavat?
Kun olin katsellut tätä mielikuvitusmaisemaa aikani,
muutin sen vielä utuiseksi merimaisemaksi, saarineen,
ennen kuin jatkoin matkaani.
Tulihan edes hiukan vaihtelua.
Minulla ei ole ajokorttia, enkä käytä nyt julkisia.
Olen siis kohtalaisen jumissa näissä lähimetsissä.
Onneksi maisemassa kuitenkin tapahtuu päivittäin muutosta kesäisempään suuntaan,
muuten alkaisi tosissaan puuduttaa.
(tänään tosin tuprutti lunta koko aamupäivän)
Mutta, kyllä minä kovasti ikävöin jo maalle.
Sinne suureen metsään.
Kunhan tämä koronatilanne tästä hieman hellittää,
toivottavasti lähdemme pian joko isännän tai tyttären kanssa.
Tytärtä en ole kohta kolmeen kuukauteen nähnyt,
isännänkin vain vilaukselta auton ikkunasta.
Me kun asumme omissa kodeissamme,
emme ole tapaileet, koska itse olen vetäytynyt omaehtoiseen totaalieristäytymiseen astmataustani tähden ja hän tapailee enemmän ihmisiä.
Että tälläinenkin tilanne elämään tuli.
Kun on ollut näitä aurinkoisia, hyvin lämpimiäkin päiviä,
ajatukseni matkaavat tuon tuostakin mummulan lämpeneviin multiin.
Olisi suuri hinku jo päästä puutarhahommiin.
Surettaa kuinka siellä kaikki tapahtuu juuri nyt,
enkä ole näkemässä.
Taitaa olla jo täysi kesä kun auto kaartaa tutun pihatien päästä pihaan.
En edes uskalla ajatella sitä, jos tämä korona jää pyörimään tänne pallollemme
pidemmäksi aikaa.
Että tuleeko näistä poikkeustoimista oikeasti uutta päivittäiskäyttäytymistämme.
En tietenkään ole ollenkaan pahoillani lento/laiva jne.liikenteen vähenemisestä ja kaikesta, mikä vähentää päästöjämme.
Mutta se, ettei pääse tapaamaan läheisiään ihan tästä läheltä on tuskallista.
On se vaan ajateltava, että tällekin koittaa päättymispäivä,
kyllä tässä muuten olisi haasteellista jaksaa.
Toivo se on, joka painaa vaa'assa kovasti tällä hetkellä.
Toivo siitä, että saamme palata hyvässä totuttuun ja heränneinä huomaamaan,
että paljon toimiamme voisi muuttaakin lopullisesti, kun pienessä ajassa olemme saaneet huomata miten hyvä vaikutus sillä on.
Rusakoillakin turvaväli.
Viikonjatkoa<3
