Kaksi pientä,tänä kesänä syntynyttä.

Istuin aamuteelläni mummulan portailla ja ihastelin kolmea pientä oravanpoikaa, jotka kisailivat kotikuusessaan.
Ne säksättivät toisilleen ja painelivat suurta vanhaa kuusenrunkoa ylös ja alas ja ympäri kovaa vauhtia.
Mieleeni nousi laulu lapsuudesta: "Kas kuusenlatvassa korkealla, on pesä pienoinen oravalla.Ja poikaset siellä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö"

Seurasin oravanpoikia pitkän tovin.
En silloin osannut aavistaa, että yhden niistä oli kohtalo jo merkinnyt.

Yhtenä aamuna isäntä kutsui minua pihalle katsomaan.
Ruohikossa tallin nurkalla, josta isäntä oli hakemassa vettä, taisteli pieni orava elämästään.
Se makasi siinä kyljellään silmät avoimina ja näytti siltä kuin olisi kovasti tuskissaan siinä kiemurrellut.
Vinkui välillä reppana, ehkä emoaan.
Ensimmäinen ajatus oli päästää pieni tuskistaan.Mutta mitä, jos se olikin vain hetkellisesti saanut tällin ja virkoaisi siitä vielä...
Sydäntäni kouraisi ja olin kovin hätääntynyt pienen täydellisen ja päällisin puolin terveen näköisen pojan taistelua katsoessani.

Onneksi kuolema tuli pian.
Se sulki hiljaa kauniit nappisilmänsä ja jäi siihen ruohoihin makaamaan.Pienet käpälät kauniisti, kuin olisi käpyä pidellyt.

Eläinrakkaan ja usein tällaisissa tilanteissa ylisentimentaalisen minäni oli mahdotonta jättää pieni orava siihen varisten riepoteltavaksi.
Silitin hiljaa sen pientä kauniin kuparinruskeaa selkää hetken ja kerroin sille, ettei sen tarvinut lähteä yksin.
Minä olin siinä loppuun asti ja jään kovasti suremaan sitä.
Tirautin pari kyyneltä ja lähdin kaivamaan sille hautaa.

Kuopan pohjalle asettelin sammalta,laskin pienen vainajan varovasti sille,laitoin siihen vielä männynkävyn mukaan, peittelin suurilla vadelmanlehdillä ja vasta sitten peitin mullalla.
Hautakummulle asettelin käpyjä ja vietin siinä pienen ajan hiljaa itsekseni.
Kyllä keski-ikäinenkin saa pitää hautajaiset luontokappaleelle, niin kuin silloin kauan sitten lapsena.

Muistelin pientä kurrea pitkin päivää ja vielä seuraavinakin päivinä se oli ensimmäisenä mielessä.
Puriko sitä käärme? Löysikö se rotanmyrkkyä jostain vanhan maatalon talousrakennuksien nurkista?
Koskaan en saa tietää.
Mitään merkkejä ei sen varalossa näkynyt.
Pikku kurre raasu.

Toivon, että tälle toiselle pienokaiselle osuisivat paremmat elämänkortit.
Edellisellä reissulla Pohjanmaalle kuvailin pihan siilejä.
Tällä reissulla sinne oli ilmestynyt tämä suloinen pikku piikkipallero.
Se oli selvästi aikuisia siilejä arempi.Ei ollut meihin vielä tottunut.
Mutta syötävän söpöliini se oli pihalla lyllertäessään.
Ruokakuppia se ei saanut isompien siilien tapaan kumoon, eikä ylettänyt reunaltakaan syömään, joten se punnersi itsensä kuppiin kokonaan.
Toiset siilit yrittivät puskea kuppia nurin, mutta kun eivät onnistuneet pientä kaataa kuppeineen, tyytyivät syömään siitä sivusta.
Ja muutenkin olivat vaaville ystävällisempia, kuin toisilleen.

Oravanpoikaa sureksin vieläkin, ja toivon tälle toiselle pitkää ikää.
Ihmettelen, kun pääskyset eivät poikineet tänä kesänä mummulassa ilmeisesti ollenkaan.
Kaksi pariskuntaa vain iltaisin keskenään kaartelevat talon yllä.
Osaako pääsky kenties vaistota huonon hyönteiskesän sateineen ja kylmine päivineen?
Ensi kesänä sitten ehkä taas.

Mukavaa viikon alkua! <3 <3