maanantai 24. heinäkuuta 2017


Kaksi pientä,tänä kesänä syntynyttä.



Istuin aamuteelläni mummulan portailla ja ihastelin kolmea pientä oravanpoikaa, jotka kisailivat kotikuusessaan.
Ne säksättivät toisilleen ja painelivat suurta vanhaa kuusenrunkoa ylös ja alas ja ympäri kovaa vauhtia.
Mieleeni nousi laulu lapsuudesta: "Kas kuusenlatvassa korkealla, on pesä pienoinen oravalla.Ja poikaset siellä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö"

Seurasin oravanpoikia pitkän tovin.
En silloin osannut aavistaa, että yhden niistä oli kohtalo jo merkinnyt.

Yhtenä aamuna isäntä kutsui minua pihalle katsomaan.
Ruohikossa tallin nurkalla, josta isäntä oli hakemassa vettä, taisteli pieni orava elämästään.
Se makasi siinä kyljellään silmät avoimina ja näytti siltä kuin olisi kovasti tuskissaan siinä kiemurrellut.
Vinkui välillä reppana, ehkä emoaan.
Ensimmäinen ajatus oli päästää pieni tuskistaan.Mutta mitä, jos se olikin vain hetkellisesti saanut tällin ja virkoaisi siitä vielä...
Sydäntäni kouraisi ja olin kovin hätääntynyt pienen täydellisen ja päällisin puolin terveen näköisen pojan taistelua katsoessani.

Onneksi kuolema tuli pian.
Se sulki hiljaa kauniit nappisilmänsä ja jäi siihen ruohoihin makaamaan.Pienet käpälät kauniisti, kuin olisi käpyä pidellyt.

Eläinrakkaan ja usein tällaisissa tilanteissa ylisentimentaalisen minäni oli mahdotonta jättää pieni orava siihen varisten riepoteltavaksi.
Silitin hiljaa sen pientä kauniin kuparinruskeaa selkää hetken ja kerroin sille, ettei sen tarvinut lähteä yksin.
Minä olin siinä loppuun asti ja jään kovasti suremaan sitä.
Tirautin pari kyyneltä ja lähdin kaivamaan sille hautaa.

Kuopan pohjalle asettelin sammalta,laskin pienen vainajan varovasti sille,laitoin siihen vielä männynkävyn mukaan, peittelin suurilla vadelmanlehdillä ja vasta sitten peitin mullalla.
Hautakummulle asettelin käpyjä ja vietin siinä pienen ajan hiljaa itsekseni.
Kyllä keski-ikäinenkin saa pitää hautajaiset luontokappaleelle, niin kuin silloin kauan sitten lapsena.

Muistelin pientä kurrea pitkin päivää ja vielä seuraavinakin päivinä se oli ensimmäisenä mielessä.
Puriko sitä käärme? Löysikö se rotanmyrkkyä jostain vanhan maatalon talousrakennuksien nurkista?
Koskaan en saa tietää.
Mitään merkkejä ei sen varalossa näkynyt.
Pikku kurre raasu.




Toivon, että tälle toiselle pienokaiselle osuisivat paremmat elämänkortit.
Edellisellä reissulla Pohjanmaalle kuvailin pihan siilejä.
Tällä reissulla sinne oli ilmestynyt tämä suloinen pikku piikkipallero.
Se oli selvästi aikuisia siilejä arempi.Ei ollut meihin vielä tottunut.
Mutta syötävän söpöliini se oli pihalla lyllertäessään.
Ruokakuppia se ei saanut isompien siilien tapaan kumoon, eikä ylettänyt reunaltakaan syömään, joten se punnersi itsensä kuppiin kokonaan.
Toiset siilit yrittivät puskea kuppia nurin, mutta kun eivät onnistuneet pientä kaataa kuppeineen, tyytyivät syömään siitä sivusta.
Ja muutenkin olivat vaaville ystävällisempia, kuin toisilleen.

Oravanpoikaa sureksin vieläkin, ja toivon tälle toiselle pitkää ikää.
Ihmettelen, kun pääskyset eivät poikineet tänä kesänä mummulassa ilmeisesti ollenkaan.
Kaksi pariskuntaa vain iltaisin keskenään kaartelevat talon yllä.
Osaako pääsky kenties vaistota huonon hyönteiskesän sateineen ja kylmine päivineen?
Ensi kesänä sitten ehkä taas.

Mukavaa viikon alkua! <3 <3







































14 kommenttia:

  1. Hauskat siilit, mutta voi orava raasua =(. Hyvä, että saatoit sen viimeiselle matkalle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä tapahtumaa en olisi toivonut tänä kesänä kokevani...
      Se oli niin söpö. :(
      Kiitos Satu! <3

      Poista
  2. Itku tuli täällä pienen oravan puolesta. Onneksi olit hänen luonaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin nousivat kyyneleet silmiin monta kertaa vielä sen hautaamisen jälkeen.
      Tuntui niin surulliselta...
      Kiitos Ninnu! <3

      Poista
  3. Se tässä luontotarkkailussa on vaarana, että näkee myös paljon 'elämän tosiasioita'. Minullekin se on vaikeaa...
    Olisin tuossa tilanteessa varmasti menetellyt samoin.
    No elämä jatkuu, toisissa oravanpojissa ja siilipallerossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän kovasti ajatella, että luonto on myös ajoittain raaka näin naisihmisen näkökulmasta.Mutta kyllä se koville ottaa.
      Murehdin hyvin pitkään myös sitä lintua, joka kopsahti moottoritiellä auton etulasiimme...oliko sillä pesässä poikaset jne.Paikka oli sellainen, ettei vain voinut pysähtyä katsomaan, kuoliko se varmasti heti.
      Mutta, elämä jatkuu niinkuin sinäkin totesit.
      Kiitos Seija! <3

      Poista
  4. Eläinrakkaana ja herkkiksenä olen täällä silmät sumeina ja pala kurkussa pikkuisen oravanpoikasen puolesta. Kiitos sinä ihana, kun saatoit hänet viimeiselle matkalleen ♥

    Hyviä ja hauskoja kuvia olet ottanut suloisista siileistä. Niiden touhujen seuraaminen on varmasti tosi viihdyttävää. Ette tarvitse televisiota kun luontodokkaria on jo ihan pihapiirissäkin tarjolla, niin iloineen kuin suruineenkin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sinun sanoillasi olen minäkin ajatellut.Että luontodokkaria on riittänyt. (katson varsinaista TV.tä kesällä hyvin vähän)
      Välillä näitä surullisia, mutta pääosin kuitenkin iloisia ja mukavia dokkareita saanut katsella.:)
      Itse pääsen näistä surullisista yli kun haluan ajatella, että näille viattomille luontokappaleille on olemassa eläinten taivas, tai jokin paikka, mihin niiden pieni sielu vaeltaa.
      Kiitos Ansku! <3

      Poista
  5. Voi oravanpoikasta♥ Uskon, että kyynel vierähti, kun täälläkin silmät kostui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vierähti.Jotenkin tuntui niin epäoikeudenmukaiselta, että pikkuinen kerkesi vain yhden kesän nähdä.
      Kiitos Hannele! <3

      Poista
  6. Kyynel herahti silmäkulmaani pienen kurren elämän loppumisesta.

    Kaunis eläin- ja luonto rakas postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin asiasta hyvin surullinen.Koko loppupäivä meni melankolisissa tunnelmissa.
      Kiitos kovasti sinulle Liplatus! <3 Mukavaa, että vierailit ja kommentoit.<3

      Poista
  7. Olipa sinulta kaunis teko, että hautasit pikkuisen kurren ja teit sille kauniin viimeisen leposijan. Totta on, että varikset tai harakat olisivat pian tehneet siitä selvää jälkeä.
    Nuo siilit ovat niin hellyttäviä lylleröitä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varikset olivat jo havannoineet tapahtuman ja liikkuivat lähistöllä.Voihan se olla, että niillä oli jotain osuutta jopa asiaan...
      Pieni oli niin kaunis, en voinut ajatella jättäväni sitä kiertokulkuun.
      Siilit ovat niin hellyttäviä. :)
      Kiitos Piipe! <3

      Poista