Nämä kuvat on otettu maalla jokunen päivä sitten.

Tiesin,että nyt vietetään viimeisiä lämpimiä,

voisi jopa sanoa,että helteisiä päiviä.

Tiesin,että seuraavan kerran kun tulen,

en kuljeskele pihamaalla enää paljain säärin kesämekossani.

Siinä,jonka ompelin mummin vanhasta pussilakanasta pari vuotta sitten,

ja josta on nyt muodostunut lemppari kesävaate maaseudulla.

Helteiset päivät salasivat mukavasti sen tosiasian,

että syksy on lähellä.

Se näkyy jo luonnossakin ympärillä.

Tietty kuparin sävy iltaisin on varma syksyn merkki.

Metsänpohja oli kuiva pitkän hellekauden jäljiltä,

aiemmalla reissulla löysimme vain jokusen reunoiltaan kuivan kanttarellin.

Onnekseni omassa mustikkapaikassani marjat olivat melko suuret,

vaikkakin määrä oli paljon pienempi marjaisiin vuosiin verrattuna.

Nyt,jos sadetta kunnolla saataisiin,olisi herkkutatille otolliset olosuhteet.

Käpykin kääntynyt kuivuudesta muurahaiskävyksi sammalmättäälle.

Paikoittain näkyi maaruskaa,

vaikka uskon tähän vaikuttaneen enemmän kuivuus kuin kylmät yöt.

Pihan vanha ja rakas omenapuu ei kuivuudesta näyttänyt kärsivän,

suuren sadon oli kypsyttänyt pieniä omenoitaan lintujen,ja muiden eläinten ravinnoksi syksyn varalle.

Omenapuuvanhuksen latvusto yltää jo korkeuksiin.

Loppukesäiset näkymät luonnossa,alkavat pikkuhiljaa opastaa ihmistäkin rauhoittumaan syksyä kohti.

Kesän riennot,aktiivisuus alkaa olla menneen kesän kukkia.

Minussa on jo herännyt karhu.

Hilloja keitelty,kesäteetä purkitettu,

mietitty käsille töitä ja mielelle virkistettä sitten kylmillä säillä kotona.

Vaikken ihan talviunille menekkään,

tiedän,että vireydestäni menetän taas puolet,kun pimeät alkavat.

Minä ymmärrän heitä,joiden on laillani valmistauduttava talvikauteen.

Rytmitettävä mielessään tulevat kuukaudet niin,että on helpompi ajatella talven olevan lyhyempi,kuin se on.

Upea ruska-aika,siitä joulun kautta uuteen vuoteen.

Sitten ne kaksi hyvin vaikeaa kuukautta ja sitten alkaa helpottaa,

uusi kevät korvilla.

Meitä ihmisiä monenmoisia,

joku kärsii kesäkuumasta,odottelee syksyä,joku rakastaa talvea,

itse olen kesänlapsi henkeen ja vereen,

vaikken pitkistä helteistä tykkää minäkään.

Tästä kesästä jää ihania hetkiä muistoihin.

Liitän ne sinne kesän muistojälkiin muiden joukkoon.

Varmasti saan koivujen lehtien havinan ja lintujen laulun mieleeni sitten,

 kun luonto on hiljainen ja puut seisovat paljaina paikoillaan.

Sanoin on vaikea kuvailla sitä onnen läikähdystä pari päivää sitten,

kun näin pääskyparin kiitämässä merenpintaa hipoen tuolla rannassa.

Siinä niitä katsoessani,koin myös ensimmäisen varsinaisen haikeudentunteen kesän loppumisesta,kohta tämäkin myöhäinen pari olisi poissa.

Yksittäisiä perhosia lenteli vielä maalla,

tämä sotilasarvoltaan korkea kaunosiipi laskeutui kuin näyttämölle grillin katokselle.

Taisi olla ensimmäinen lajiaan,jonka tänä kesänä näin.

Ennustavat,että huomisesta kovasti säät muuttuisivat vastaamaan normaalia elo-syys vaihdetta.

Itse olen kiitollinen tästä lahjaksi saadusta inkkarikesästä tähän loppuun,

vaikka samalla luonnon kuivuus onkin surettanut.

Menin parvekkeelle varta vasten istumaan suloisen lämpimään alkuiltaan paitulissani ja paljain säärin.

Halusin vielä tuntea kesälämmön ihollani.

Oli jotenkin niin kuvainnollista,kun yht'äkkiä luomien takana näkyvä kirkas oranssi pimeni,kuin esirippu olisi laskettu.

Avasin silmäni ja mustat pilvet olivat työntyneet auringon eteen.

Samassa talon takana jyrähti.

Ei sitä ukkossadetta kuitenkaan tullut,ohi meni taas,

ehkä pisaran,pari ripautti.

Minä siirryin sisätiloihin.

Huomenna sitten alkaa uusi kausi,

viileämpi.

Jos ennusteet paikkansa pitävät.

Mukavia elokuun viimeisiä!

❤