Yksikseni tänään kävelyretkellä.

Ajatukseni kouluaikaisessa keväässä kauan, kauan sitten.

Silloin kun ystävättären kanssa keskityimme tutkimaan lumettomia pälviä luonnossa.

Muistan hyvin, kuinka onnentunne uudesta keväästä valtasi mielemme.

Koen saman taas uudelleen tässä kävellessäni.

Muita ei näy, saan itsekseni kulkea ja nauttia talitinttien konsertista.

Pysähdyn ja otan yllä olevan kuvan varvikosta.

Näkymä on niin kovin keväinen sinistä taivasta vasten.

Kuvanoton jälkeen jään sijoilleni, vaikka tarkoitus oli jatkaa heti matkaa.

Tämä on niitä upeita luonnossa herkistymisen hetkiä, kun aistit puhuvat.

Vaistoan hyvin voimakkaasti, etten olekaan yksin.

Silmä etsii ja etsii runkojen välistä ja sitten vastaankatsoja löytyy.

Se seisoo hievahtamatta paikoillaan, 

katsoo suoraan minuun ja olettaa ilmeisesti maastoutuvansa hyvin.

Kuvien jälkeen tuijotamme hetken vain toisiamme silmiin.

Luulen, että se edelleen kuitenkin tuntee olonsa turvalliseksi.

 Hymyilen sille ja käännyn jatkamaan hissukseen matkaani.

Sivusilmällä näen sen valkoisen pyllyn, joka vilahtaa menemään.

Yllättävä kohtaaminen nostattaa tunnelmani kirkkaansiniseen kattoon asti,

hyvä etten viheltelemään ala!

Myöhemmin pysähdyn kuvaamaann vanhaa koivunrunkoa, 

jossa usea kääpä pitää kotiaan.

Huomaan, että puu on merkitty kaadettavaksi,

sitä hetken mielessäni harmittelen.

Olisi monelle luontokappaleelle hyödyksi.

Mutta ihminen toisin on kuitenkin päättänyt.

Kartanolla jään katsomaan veden voimaa ja mahtia sillalle.

Ihan hirvittää, millä voimalla se jalkojeni alta syöksyy alas menojaan.

Valmiiksi herkistynein aistein, asettelen askeleeni varovasti,

ettei jalkani lipeä kuvatessani liukkaalla laudalla.

Palaan isännän kotiin virkistyneenä ja keväästä onnellisena.

Ajatella, että viikonlopuksi luvattu jopa yli kymmentä plusastetta!

Mukavaa loppuviikkoa!<3<3