keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Mikä sopisikaan lisänä tähän oikean talven tuntuun, kuin kohdata pitkästä pitkästä aikaa Suomenpystykorva! Kuvausluvan saatuani hän poseerasi minulle kuin vanha tekijä. Katsoi tunteellisesti kaukaisuuteen ja tilasi vielä kauniit lumihiutaleetkin upean punertavalle turkilleen. Lapsuudessani maalla mummulassa, naapurissa oli pihavahtina Suomenpystykorva, Jeppe. Bokserimme Maikku juoksi naapuriin sitä tapaamaan samoilta jaloilta, joilla hyppäsi autosta pihaan saavuttuamme.

Mikä siinä onkin, että yhdistän tämän rodun, jota enää harvoin missään näkee, jotenkin lumeen ja kunnon talvipäiviin, hassua.



Toinen "hävinnyt" kaveri seuraavissa kuvissa.


Ainakin täällä Saunalahden tienoilla pikkuvarpuset ovat vallannet alaa ja näitä suurempia sukulaisia näkee enää harvemmin.
 

Sitäkin mukavampaa niihin on sitten välillä törmätä ja huomata, että pieniä parviakin vielä liikkuu.


Niin kauniisti kuin aurinko aamulla paistoikaan, en kerennyt ulos ajoissa, vaan sain ihastella talvea hieman hämärämmän linssin läpi puoliltapäivin. 

Meillä täällä Saunalahden ympäristön ulkoilutiet, lähinnä nuo metsäiset hiekkatiereitit ovat runsaan lumentulon myötä kaventuneet yhden ihmisen kuljettaviksi poluiksi. Tässä olen törmännyt jännään asiaan. Kun tullaan vastakkain, tilanne vaatii jommankumman väistymistä polulta hankeen, varsinkin nyt turvaväliaikoina. Olen näiden hankikelien aikana tullut kymmenien ihmisten kanssa vastakkain, vain kaksi on antanut minulle tietä, ja olen kiittänyt kauniisti huomaavaisuudesta. Tämä näkymätön "henkien taisto"on mietityttänyt minua paljon. Varsinkin sen nuoren -arviolta 15-vuotiaan kaverin kohdalla, joka odotti, että minä mummona hyppäsin hankeen, jotta hän pääsisi jatkamaan matkaansa polulla. Olisiko tullut kuuloonkaan vielä 50-vuotta sitten, vai olisiko vanhemman ihmisen sisäsyntyinen kunnioitus ajanut väistämään? Vaan eipä siinä, en osaa sanoa, miksi minä väistän melkein kaikissa tapauksissa hankeen. Onko tämä luonteenvahvuus, röyhkeys vai minkä piirre. Ja jos huomaavaisen luonteeni takia sen teen, hyväksyn asian. Se, mikä minua tässä kummastuttaa, niinä kymmeninä ja taas kymmeninä kertoina kun olen sinne hankeen väistänyt, en ole kertaakaan kuullut sanaa kiitos. Tämä surettaa minua valtavasti. Itselleni "kiitos" sanana on melkein yhtä kaunis kuin "rakastan".


Onko tämä tunnelataukseltaan vahva sana katoamassa kokonaan? Kun teet jotain, ventovieraankin eteen, kiitoksen lausuminen osoittaa, että hän arvosti huomaavaisuuttasi ja kummallekin jää tilanteesta hyvä mieli. Kun kaksi ihmistä kohtaa kapealla metsäpolulla, mielestäni jo tilanne on melko "intiimi", jos näin sitä luonnehtisi. Toinen väistää, jotta toisen olisi helpompi jatkaa matkaansa. Väistäjälle jää melko tyhjä olo, kun toinen kulkee ohi sanomatta sanaakaan, tai edes katsomatta väistyvään, kuin kokisi tilanteen täysin luonnollisena, "minullehan kuuluukin antaa tietä, köyhät kyykkyyn".


En tarkoita, että sitä pitäisi kumarrella ja kiitellä joka suuntaan, vaan ihan sellaista pientä toisen huomioimista peräänkuuluttaisin. Surullista, jos sekin on katoamassa nykymaailmassa.
Nykyään vahvuus ja kovuus ja röyhkeys ovat ilmeisiä avuja pärjäämisessä. Eikö ole kaunista kuulla kiitos? Ja yhtä kaunista lausua se. 


 Toinen asia, jota olen paljon pohdiskellut,on tämä elämän suorittaminen nykyään.Siihen liittyen olin erittäin ilahtunut lukiessani yhdestä naistenlehdestä kasvatustieteilijäfilosofiprofessorin eriävän mielipiteen siihen, että koko ajan kannustetaan menemään epämukavuusalueelleen kehittyäkseen. Oli riemastuttavaa lukea, kuinka hänestä on aivan nurinkurista, että olisi jotenkin erityisen arvokasta tehdä asioita, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Hän kannusti pysymään mukavuusalueellaan ja saamaan sieltä nautintoa ja itsetuntoa asioista, jotka sujuvat helposti ja taidolla. Epämukavuusalueellaan ihminen hänen mielestään keskittyy tekemään asioita, jotka eivät suju jouhevasti, ja ihminen helposti alkaa pitää itseään epäonnistujana. 

 

Minusta pehmeät arvot ovat kaikkein tärkeimmät. Elämässä saa nykyään paljon kyynärpäätaktiikalla aikaan itselleen, mutta mitä siitä jää loppupeleissä käteen. Hyvä mieli toisten jyräämisestä? Millaista olisi esimerkiksi työmaailmassa, jos ei kilttejä ja joustavia luonteita olisi seassa lainkaan, voin vain kuvitella.

Kevättä kohti. Vaahtera oli tiputellut "neniään" hangelle, runkonsa ympärille. Oli aikaisessa istutushommissaan. Vaan olenko ihan väärässä kenties, ehkäpä linnut niitä ovat viskoneet.


Salapoliisina pitkältä katselin kameran zoomin läpi, onko talipalloni kelvanneet. Selvästi siemenet ovat lintujen ykkösherkkua. Kyllä siinä joku sinitiainen kävi hiukan taliakin haukkaamassa, mutta siemenautomaatilla kävi kova kuhina. Hienoa, joku oli sen käynyt jo täyttämässäkin viime kerrasta.

Mukavaa viikon jatkoa!<3
 


10 kommenttia:

  1. Voi,tuosta hauvasta tuli elävästi mieleen lapsuuskotini Jere, kiltti pystykorva ja oiva talonvahti. <3 Tuopa onkin todella kuvauksellisesti seisonut kamerasi edessä.
    Olen huomannut samaa: arkipäivän huomaavaisuus on katoamassa ja kyynärpäät edellä, terävä kieli laulaen(arvostellen) mennään etennpäin. Kyllä itsekkyys on valitettavasti lisääntynyt.
    Ja vielä: hyvä huomio, ettei tarvitse mennä epämukavuusalueelle. Ihan oikein! Ei tarvitse, jos ei halua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piipe!❤ Minua ihan hymyilytti,kun meillä kummallakin lapsuudenmuisto Suomenpystykoirista,vieläpä Jepestä ja Jerestä!Kuinkakohan paljon yhteneväisyyksiä tässä vielä tuleekaan eteemme.😊 Eikö olekin surullista,kuinka kylmenemään päin kanssakäyminen ihmisten välillä on menossa?Tähän liittyy niin paljon ikäviä piirteitä,kiusaamista jne.Vahvat porskuttaa ja herkät,kiltit ja ujot poljetaan jalkoihin.Mietin jatkuvasti,mitä itse voin -vanhempien lisäksi tietty,tulevina vuosina tehdä mummina,jotta pieni lapsenlapseni saisi hyvän alun tähän kovaan maailmaan.Että hän kasvattaisi niin hyvän itsetunnon,että hän pärjäisi. Ja kyllä,hänelle opetetaan myös sanomaan kiitos.😉

      Poista
    2. Sanopa muuta! Mitähän yhtäläisyyksiä meillä todella vielä paljastuukaan lisää! :)
      Ja tässä vielä yksi: samaa pohdin lapsenlapseni kohdalla, että miten hän vahvistuisi vuosien varrella niin, ettei elämä kovin kolhisi ja että hän itse voisi olla valona ja ilona toisille. meidän molempien rakkaat pikkuiset saavat varmasti kuitenkin vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan paljon huolenpitoa ja huomioimista, samoin myös oikeaa suuntaa näyttävää kasvatusta, rajoja unohtamatta. <3

      Poista
    3. Mielenkiinnolla jään odottamaan.😊
      Kyllä noita pieniä,niin omia aikoinaan kuin nyt tätä pientä sydän syrjällään luotsii kohti elämää.Kun saisi kulkea elämänpolkuaan kolhiutumatta.
      Kauniisti kirjoitit!❤

      Poista
  2. Pystykorvat ja ajokoirat olivat lapsuudessa ne ainoa koirarodut jotka tiesin..:) Eipä olisi lapsuudessa tullut kuuloonkaan, että olisin odottanut vanhemman ihmisen väistävän, mutta olen tuon saman huomannut, vanhempia ei enää samalla lailla kunnioiteta.
    Ja entäs sitten tuo suorittamisen pakko...onneksi olen jo vanha...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä niitä rotuja silloin niin kovasti ollut kuin nykyään.😊
      Taidamme olla viimeinen sukupolvi,jolta kunnioitus vanhempiaan kohtaan tulee ihan geeneistä?
      Kyllä minäkin monet hetket olen huokaissut,kun periaatteessa saa olla jo vanha,eikä tarvitse enää niin suorittaa.Nyt saa jo katsoa vierestä kun nuoremmat painaa tukka putkella.Tykkään kovasti tästä nykyolotilasta.😊
      Kiitos Hannele!❤

      Poista
  3. Saman huomion olen tehnyt minäkin, ettei kunnioitus vanhempia kohtaan ole enää tänä päivänä itsestäänselvyys. Muutenkin ihmisten itsekkyys on lisääntynyt, ja kiitos tuntuu puuttuvan sanavarastosta valitettavan monilta. Niin pieni sana, mutta miten suuresti sillä voikaan toista ilahduttaa.
    Oletpa saanut kuvattavaksesi hurmaavan punaturkkisen pikinokan ❤︎ Kansalliskoiramme, yksi viidestä kotimaisesta rodustamme ja hän on kyllä tosi kuvauksellinen kaveri :)
    No nyt löytyi professori, joka on ihan erityisesti minun mieleen ja hänen sanoihin vetoan aina kun minua kehoitetaan poistumaan mukavuusalueeltani ;)
    Kiitos tosi kiinnostavasta ja ajatuksia herättävästä postauksesta ja oikein mukavaa viikonvaihdetta sinulle ❤︎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain aitoa ja kaunista romuttuu vuosi vuodelta.Luulen,että ihmiset voivat huonommin ja huonommin kun fokus on rahassa,kun elämässä pärjääminen vaatii yhä vain enemmän ja enemmän panosta yksilöltä.Meille on luotu kapitalistinen illuusio mammonasta ja hienon elämän puitteista.
      Pehmeitä arvoja opetellaan sitten vartavasten opaskirjoista,joita suolletaan joka taholta.Jotenkin niin luonnotonta välillä tämä nykymeininki.
      Onkohan se niin,että kiitoksen sanominen osoittaa heikkoutta ja pehmeyttä,ja kukaan ei tahdo paljastaa olevansa pehmo,tai olla kiitoksenvelassa kenellekään,parempi vain olla katu-uskottava ja olla turhaan kiittelemättä.😉
      En tiiä,kunhan tässä nyt pähkin.😁
      Professori(Juha.T.Hakala)on minunkin mieleeni!Riemastun aina rohkeasti toisinajattelijoista!Ajattelen aivan samoin,en vaan ole osannut pukea tätä sanoiksi tai selviksi ajatuksiksi niin kuin hän.
      Kiitos kovasti Ansku,mukavaa viikonvaihdetta!❤

      Poista
  4. Paitsi että itsekkyys on lisääntynyt, oman edun tavoittelu voimissaan, mutta myös väkivaltaisuus monissa muodoissaan. Ahdistavan pelottavaa, ei riitä, että korona kurittaa, vaan lehdistä luetaan alinomaa, että joku tappaa jonkun.
    Usein minäkin ajattelen lastani ja hänen poikiaan, vaikka ovat jo nuoria aikuisia. Toivon koko sydämestäni hyvää elämää heille.
    Minun lapsuudessani on ollut myös pystykorvan näköinen koira, oli sekarotuinen. Tämä sinun kuvaamasi pystykorva on niin söpö. Linssilude todella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta virka!Ahdistaa,jos liikaa paneutuu uutisiin.Ihan käsittämättömän kovaksi ja agressiiviseksi muuttunut tämä maailmanmeno.
      Pöyristyttävää,että tästä koronatilanteestakin ovat rikolliset heti koittamassa hyötyä itselleen.Mihinköhän me vielä joudutaan kaiken pahan keskellä.
      Kun vaan tosiaan lapset ja lapsenlapset saisivat elää rauhassa ja onnellisina hyvää elämää.
      Tämä pystykorva tosiaan taisi tykätä kuvattavana olemisesta.
      Kiitos Aimarii!❤

      Poista