Joihinkin aamuihin herää suloinen rauha rinnassaan.
Sellaiseen tavalliseen, arkiseen hyvään oloon heti aamusta.
Kun mikään ei paina eikä askarruta mieltä ja käy rauhassa hissukseen kohti uutta päivää.
Minulle osui täksi perjantaiaamuksi juuri sellainen olotila.
Ulkona satelee vettä ja talossa on ihanan hiljaista.
Sytyttelin itselleni tuikkuja ja pikkukavereilleni pistin tulen kakluuniin.
Possulle levisi ainakin nautinnollinen ilme suupieliin.
Lämmitti varmasti mukavasti selkää.
Sipulilaamallani on aina lempeä ilme, mutta jotenkin mielestäni sekin vielä entisestään lempeytyi.
Pikku-Sisu on ainoa, jota ilmeisesti hiukan ehkä huolestutti takana loimuava tuli,
ettei vain häntäkarvoihin ylettyisi.
"Hiljaisuus kertoo enemmän kuin kaikki sanat sanotut ja sanomattomat.
Hiljaisuudessa on viisautta enemmän kuin kaikessa mikä hiljaisuuden rikkoo.
Hiljaisuus on ennen kuin kuulemme ja sen jälkeen kun lakkaamme kuulemasta.
Hiljaisuus on se, johon pakenemme melun keskeltä.
Hiljaisuudessa voimme todella kuulla sitä todellista ohjaavaa ääntä."
(nimimerkki 7+16 keskustelu 24)
Rauhallista ja mukavaa viikonloppua! <3 <3
Haluan lopuksi jakaa mielestäni niin ihanan, Tomi Parkkisen kirjoituksen, jonka löysin täältä
"Minussa on osa, joka kuiskii äänettä. Se ei tuomitse, vaan suo valonsa omenapuulle, yhtä lailla kuin sen oksan katkaisevalle. Vaikka se ei olisi aina pinnalla, se on aina läsnä. Se osa on iäti tyyni. Olin millainen hyvänsä, se ei muutu. Se vain tarkkailee. Se rakastaa, kuin meri rakastaa suurinta aaltoaan ja pintansa pienintä värettä.
Minussa on myös osa, joka etsii jatkuvasti. Se tavoittelee oivallustensa latvoilla sisempää olemustani. Se on vahva, se tanssii tuulessa. Kun on satanut kyyneliksi asti, se kimaltelee kauniisti, puhtaana ja nöyränä elämän edessä. Hiljalleen se laajenee jokaiseen suuntaan, hapuillen ympärilleen, mutta aina ylöspäin, kohti valoa.
Se osa, jonka useimmat kuulevat ja johon he ensiksi kiinnittävät huomionsa, on herkkä ja kevyt, kuin pieni värisevä lehti tuulessa. Joskus se lepattaa iloiten, ja joskus tanssii myrskyn vietävänä, kunnes irrottaa otteensa ja leijailee kevyesti maahan. Maatuu surusta, herää pienestä hymystä. Ruokkii jälleen ikuista etsijää, joka on aina perillä, aina matkalla.
Ulkoinen olemukseni muuttuu jokaisena elämäni vuodenaikana, se on kuin ääni. Se aaltoilee ja muuttaa muotoaan jokaisen uuden pinnan syleilystä. Jokainen katse on uusi maa, jonka jokainen uusi hymy houkuttaa väreihinsä. Kaikki mikä on nähtävissä, muuttuu alati. Hitaasti tai nopeasti, mutta muuttuu. Se mikä ei muutu, on hiljaisuus. Sisin. Ääni syntyy siinä ja katoaa siihen, mutta hiljaisuus on ollut, on, ja tulee aina olemaan. Ne ilot, naurut, surut ja itkut joissa lehteni havisevat, muuttuvat jatkuvasti, mutta se hiljainen tila hymyn ja kyyneleen välissä on perimmäinen olemukseni. Sieltä kumpuaa luovuus. Aitous. Jokin joka ei tule minusta, vaan minun kauttani. Se tunne joka välittyy, ei ole minua, se on yhteinen hetki minuuden ja sinuuden välillä. Iätön, ajaton ja rajaton sävel, johon sointimme yhtyvät yhdeksi kauniiksi kappaleeksi, sen ajaksi kun kohtaamme toisemme ja unohdamme itsemme.
Synnyn uudelleen jokaisen sydämeni lyönnin välisestä kuolemasta. Tiedän olevani valmis joka ikinen sekunti, kun ulos- ja sisäänhengitys antavat toisillensa merkityksen. Sillä hetkellä minä en tavoittele mitään. Olen avoinna. En minkään ylä- enkä alapuolella, enkä siksi edes keskellä, ja samalla, olen niitä kaikkia yhtä aikaa. Sillä hetkellä ei ole minua tai mitään missä olla. Sillä hetkellä vain On. Hiljaisuus.
Hyväksyn läsnäolevan hetken katseeni hyväillessä jokaista pintaa jolle se laskeutuu, kuin ennen näkemätöntä ja kokematonta Jumalaista luomusta. Vapaudun mieleni kahleista. Juuri nyt olen ensimmäinen ja viimeinen ihminen maan päällä. Kotona. Ensimmäinen hengenveto ja parkaisu, itku olemisen ilosta. Hiljainen hyväksyntä. Kuuntelen. Eikä minulla ole mitään mitä pelätä, sillä katson itseäni maailmankaikkeuden mittaisesta kokovartalopeilistä. Ymmärrän, että olen pakoillut sisimpääni vain kokiessani, etten ole kaiken sen rakkauden arvoinen mitä näen ympärilläni.
Elämä ojentaa kätensä aamun ensimmäisten valonsäteiden suudellessa sinikelloja. Siihen hetkeen minä unohdun. Juuri kun ensimmäinen valonhiukkanen halkaisee pimeyden ja terälehti ojentaa violetit huulensa, katoaa se joka ottaa aikaa. Kyyneleet silittävät hymyyn kohonneita poskipäitä, enkä tiedä miksi. Eikä minun tarvitse, sillä se mikä soi, on perimmäinen olemukseni. Iätön, ajaton ja rajaton. Hiljaisuuden ääni."
