Kun on oikein kovasti odottanut jotain ja se sitten tapahtuu, 

ihmisen onnellisuusaste on melko korkealla.

Minä pääsin monen kuukauden odottelun jälkeen ensimmäistä kertaa maalle tänä vuonna.

Sattuivat vielä nämä hellesäät reissun kohdalle.

Siellä kaikki kohdillaan, rakkaalla vanhalla tilalla.

Kevät työskentelee ahkerasti vihreyden eteen, parissa päivässä tapahtuu nyt hurjan paljon.

Kuovi ja kurjet huutelivat pellolla, palokärki vieraili pariin otteeseen pihalla, pikkutikka piti minulle riippukeinun viereisessä puussa seuraa, ketut kisailivat metsänreunassa.

Pihaan nousee jo paljon kaikenlaisia kukkia.

 Eikö olekin muuten kaunista ajatella, että joku on istuttanut kukkia kauan sitten,

joka kevät ne nousevat paikoilleen, vaikka istuttaja on siirtynyt rajan taakse jo reilun kymmenen vuotta sitten?

Minäkin haluan jättää kukkia ja puita jälkeeni. 

Ihanaa oli myös seurata tyttärenpojan touhuja pihamaalla.

Veimme hänet myös retkelle metsään,

siellä hän maisteli käpyjä, kuivia lehtiä, puolukanvarpuja ym. 

Tärkeiden metsänaluspöpöjen saanti on nyt aloitettu.

Kuinka suloista olikaan herätä useampana aamuna pienen hymyilevän pojan jokelteluun.

Kuvissa hänet on tarkoituksella puettu söpöksi isäntämieheksi,

äitinsä halusi ottaa hänestä kuvia metsässä omiin tarkoituksiinsa. 

Minusta oli niin hentoista nähdä tämä pieni miehenalku metsämättäällä,

paikassa jossa olen niin usein vuosien varrella kuunnellut metsän ääniä ja nauttinut näkymistä itsekseni. 

Toivon, että saan hänestä kaverin metsäretkille sittenkin kun hän kasvaa.

Ihania alkukesän päiviä!❤

 

 

 

 

 

Te, jotka olette seuranneet postauksiani vuosien varrella tiedätte, että olen antanut blogilleni nimen rakkaan mummini, äidinäitini mukaan. Oma nimeni on Satu-Ursula, ja minua on kutsuttu Ursulaksi alusta lähtien.

Näin äitienpäivän alla ajattelin kertoa Mirjam Matildan tarinan.

Pieni Mirjam jäi orvoksi puolitoistavuotiaana, perheen kuopuksena. Ensimmäisessä kuvassa luulemme, että sisarukset on kuvattu jomman kumman, isän tai äidin hautajaisissa, lapsilla on niin pelästyneet ja vakavat ilmeet.

Saimme tietää Mirjamin vanhempien kohtalosta, jännien mutkien kautta vasta tässä pari vuotta sitten. Edes Mirjam itse ei elinaikanaan tiennyt vanhempiensa hautapaikkaa. Lapset joutuivat orpokotiin ja sieltä sijoitettiin kasvatuskoteihin. Isoveli joutui eri paikkaan, tytöt samaan perheeseen. Palaan nyt siihen jännään sattumaan, joka avasi meille pimennossa olleita asioita Mirjamin vanhemmista. Tyttäreni appi on vuosia toiminut ryhmässä, joka kartoittaa ja tutkii rajan taakse jääneitä, Viipurin alueen suomalaishautoja ja muuta niihin liittyvää. Ihan sattumalta tuli mieleen antaa hänelle Mirjamin isän ja äidin nimet. Ja kuinka ollakkaan, haudat löytyivät! Ja merkintä niiden ostosta kirkonkirjoista. Sinne on vanhemmat haudattu vierekkäin Viipurin hautausmaalle. Haudalla ei ole kiveä, mutta vanhojen karttojen avulla paikat on pystytty merkitsemään numerojärjestykseen.  Tässä tutkimustyössä meitä auttoi myös eräs rouva rovasti, joka myös kuului tähän kartoittavaan ryhmään Viipurissa. Hän muun muassa löysi vanhasta Viipurin Sanomista ilmoituksen vuodelta 1917, jossa kerrottiin, kuinka Mirjamin isä oli lähtiessään työpaikaltaan lauantaina,Viipurin linnoituksen tykistöhallituksen korjausverstaalta, jäänyt sotilasajoneuvon alle, viety Neitsytniemelle sotilassairaalaan ja kuollut sunnuntaiaamuna. Hän oli 32-vuotias. Ilmoituksessa ihmetellään myös sitä, kuinka uhrin vaimo sai tietää asiasta vasta seuraavana keskiviikkona kun oli mennyt kyselemään miehensä perään tämän työpaikalle. Isällä oli ollut henkilöpaperitkin osoitteineen mukanaan,mutta hänen menehtymisestään ei ollut kerrottu vaimolle, eikä suomalaisille viranomaisille.

Mirjamin äidin hautajaisista löytyi myös ilmoitus Viipurin Sanomista. Hän kuoli seuraavana vuotena 1918, tuntemattomasta syystä. Orvoiksi jääneistä kolmesta lapsesta ei mainita ilmoituksessa mitään, vain, että paikalla ollut suuri sukulais ja ystäväjoukko ja hautakummulle laskettiin runsaasti kukkia ja seppeleitä.

Ilmeisesti sukulaiset eivät voineet huolehtia kolmikosta ja heidät vietiin orpokotiin.Tässä vaiheessa vanhempienkin kohtalo jäi varmasti lapsilta pimentoon, ehkä tiivis kontakti sukulaisiin katkesi. Olisipa mummi ja sisaret saaneet tietää kaiken, minkä saimme selville,  vasta heidän poismenonsa jälkeen.

Mummi kertoi, että hänellä oli hyvä olla kasvatusvanhempiensa hoivissa.

Mummin kansakoulukuvia. Hän on ylemmässä toinen oikealta alarivissä ja alemmassa kuvassa samalla paikalla.

 

Mummia haastateltiin kerran yhteen kirjaan, haastattelussa hän kertoi, että vaikka viihtyi kasvatuskodissaan, välillä lapsen mieleen tuli kaipaus omista vanhemmista. Mirjamin työtä oli hakea lehmät laitumelta lypsylle. Yhtenä päivänä lehmät olivat menneet pidemmälle ja osui vielä ukonilma ja kaatosade."Voi äitivainaa, tämmöistä sattui. Jos olis omat vanhemmat, pitäskö miun tänne tulla",kertoi mummi ajatelleensa ja alkoi lohdukseen laulaa tuttua laulua,"jäi toiset aamulla nukkumaan kun otin kontttini naulastaan ja kiiruhdin karjateille". Harmittavalta kuulemma tuntui myös se,että muiden lasten mennessä uimaan, hän joutui isännälle pyörittämään tahkoa, se pitkästytti Mirjam tyttöä.Noina vuosina Mirjamista kehkeytyi myös näppärä lyhteiden sitoja ja hän mainitsee, kuinka hyvältä tuntui, kun myöhemmin joku kehaisi tulevalle anopille, kuinka tämä oli saanut hyvän lyhteiden sitojan miniäkseen.

Mummi kuvassa vasemmalla. Näitä kuvia on niin ihana katsella kun saa niin hyvän kuvan esimerkiksi sen ajan vaatteista.

Nuori Mirjam pääsi töihin Nokian Nurmin Gummitehtaalle. Näissä kuvissa työkavereiden kesken. (Voisin itse olla keskellä, niin on työkaveri minun näköiseni...)

Karjalaista rempsakkuutta!

Iloista nuoruuden aikaa ystävien kesken. Mirjam vasemmalla, isosisko keskellä alhaalla.

Minä tunsin Mirjam mummin erittäin ahkerana ja työteliäänä maatalon emäntänä, joka tuoksui lähinnä vienosti lehmänlannalta iltaisin töiden jälkeen. Mummin nuoruudesta paljastuu kuitenkin, että hän on ollut varsin muotitietoinen Viipurin friidu.

Alla tanhuajia. Mirjam keskellä. Palkintojakin voitettiin.Perin mummin itse tekemän Viipurin vanhan kansallispuvun ja se on yksi suurimpia aarteitani. Tyttäreni perii sen sitten minulta.

Sitten Mirjam kohtaa parikymppisenä Viljon, äidinisäni. Nuoret kihlautuvat kun Mirjam on 21-vuotias. Sen ajan ajatusmaailmasta kertoo hyvin se, kun mummi muisteli, kuinka häntä nolotti toisen tytön puolesta kun olivat hakemassa kuulutuksia samaan aikaan ja tyttö kuunteli  papin  moitteita raskaudestaan posket punaisina.Vuoden päästä kihloista mentiin naimisiin. Häät kestivät kolme päivää, ruokaa tehtiin koko ajan lisää ja naapureita kävi. Läksiäiset vietettiin kasvatuskodissa ja pidot sulhasen kotitalossa, häävalssi tanssittiin nuorisotalolla. Alla kuvassa Mirjam-morsian ja sisko vasemmalla.

Vuoden päästä häistä syntyi esikoinen, minun äitini. Siitä vajaa vuosi ja karjalaisten evakkoreissut alkoivat. Appi vei Mirjamin ja vajaan vuoden vanhan esikoisen 40-asteen pakkasessa juna-asemalle. Härkävaunuun äiti ja tytär pistettiin. Mummi muistelee kuinka kauheaa se oli.

Kotitalo jäi Karjalaan.

Alla kuvia sodan ajalta. Vaarin sisko toimi lottana, kuvassa kotona käymässä ja potkukelkalla äitini kanssa liikkeellä.

Vaari lomilla sodasta. 

Tuli välirauha ja palattiin Karjalaan. Talo oli poltettu ja alkoi uuden rakentaminen. Alla koko talonväki, äitini rengin sylissä ja vaari ilmeisesti ottamassa kuvaa.

"Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut".

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että lähdettävä oli uudestaan, jätettävä uusi talo ja pakattava mukaanotettava omaisuus hevoskärreihin. Jatkosota alkoi.Sukuni vaiheista evakkomatkoilla saisi kirjoitettua kirjan, mutta en niistä sen kummemmin tähän nyt kirjoita. Samanmoisia sukutarinoita meillä monilla.

Löysivät sitten uuden kodin Päijät-Hämeestä. Kartanonherralta ostettiin tila, raivattiin ja rakennettiin. Tilalla asuivat Mirjam,Viljo,Viljon vanhemmat ja naimattomaksi jäänyt sisko. Äitini oli saanut pikkusiskon välirauhan aikana ja uuteen kotiin Päijät-Hämeellä Mirjamille ja Viljolle syntyi vielä kaksi lasta, tytär ja viimeisenä odotettu poika. Tässä kohtaa Mirjam kohtasi suuren surun, koska poika menehtyi parin päivän ikäisenä synnytyslaitoksella. Myös Viljolle odotetun tilan jatkajan menehtyminen oli kova pala.

Tyttäret kasvoivat ja avioituivat, lähtivät tilalta maailmalle. Aika jätti myös Viljon vanhemmista. Minä muistan vielä hyvin äidinisänisän ja äidin. Vietimme kesät maalla mummulassa sisareni kanssa,voi noita onnellisia aikoja! Vuosien saatossa Viljokin sairastui ja siinä vaiheessa elikot myytiin ja pellot vuokrattiin.Vaari menehtyi ja tilalle jäivät Mirjam ja vaarin sisko. Äkkiä vilkas karjatila hiljeni. Keittiössä hääräilivät hissukseen kaksi naista karjalaisherkkuja pakkaseen vierasvaroiksi. Sitten keskuudestamme poistui vaarin siskokin. Muistan vieläkin ulko-oven rivasta kiinni pitävän mummin kyynelehtimässä, kun lähdimme autolla pihasta vierailujen jälkeen.Oli niin surullista jättää mummi sinne yksikseen suureen taloon.

Mummin oli sitten parempi siirtyä pienen kotikylän vanhainkotiin kun hänellä diagnosoitiin Alzheimer.Mummi sai onneksi kuitenkin elää elämänsä viimeiset vuodet melko pirteänä, sairaus toi unohduksen vasta ihan viime metreillä. Karjalan aikaiset asiat nousivat parhaiten mieleen.Minäkin olin naapurin tyttö Karjalasta viimeisimmillä vierailukerroilla.

Minulla on mummia kovasti ikävä. Hän oli kiltein ja sydämellisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Mummista ei huomannut, että elämä oli häntä kohdellut aika ajoin kovalla kädellä. Hän oli aina valmis auttamaan muita. Kun vanhimpana lapsenlapsena luin mummin adresseja hänen hautajaisissaan, melkein jokaisessa korostettiin mummin sydämellisyyttä.

Lähetän äitienpäiväterveiseni mummillekin sinne jonnekkin.Kesällä maalla mummulassa muistelen taas ihania yhteisiä aikojamme.

Hyvää lähestyvää äitienpäivää!<3

 

Tänä korona-aikana on aika kuumottavaa kun kuume alkaa nousta. Minulle kävi näin viime perjantaina ilman sen kummempia varoituksia. Pientä päänsärkyä olin parina päivänä tuntenut, mutta luulin sen johtuvan siitepölyn aiheuttamasta poskionteloturvotuksesta. Perjantaina kuume nousi 38,5 asteeseen ja lauantaina 39,4 asteeseen. Mitään muita oireita ei ollut kuin koveneva päänsärky, joka sijoittui sitten oikealle ohimolle. Sunnuntaina kuume oli jo laskenut hiukan reiluun 37 asteeseen, jysäri jatkui. Maanantaina kävin koronatestissä josta sain negatiivisen vastauksen tiistaina. Koska itselleni epätavallinen päänsärky jatkui, soitin terveyskeskusajan keskiviikolle. Oireiden tähden, negatiivisesta koronatestituloksesta huolimatta sain ajan oman terveysaseman sijaan Samarian terveysasemalle, jonne Espoossa nyt ohjataan kaikki, joilla saattaa olla tai on korona. Ihan hirveästi pelotti mennä sinne. Kun on tehnyt nyt reilun vuoden kaikkensa, ettei saisi koronaa, tuntui kuin olisi suoraan taudinpesään mennyt! Kyllä taas lippa nousi korkealle hoitohenkilökuntaa kohtaan, joka sielläkin työskentelee päivittäin. Tiistaina, iltapäivällä päänsärky katosi kuin pieru saharaan, joten menin keskiviikkona Samariaan oireettomana, mutta menin kuitenkin. Pikatestauksella todettiin, että tulehdusarvot olivat kohollaan, muun tutkimuksen,mm.neurologisten testien jälkeen, lääkäri totesi, että ei löydy mainittavaa syytä. Että olen ehkä saanut virustartunnan, jonka keho on nyt kukistanut. Hänen pyynnöstään kävin Samariassa vielä torstaina tsekkaamassa tulehdusarvon, joka olikin laskusuuntainen. Kauhistuttaa hiukan ajatus siitä, että jos olen jostain napannut viruksen, sen nimi olisi voinut olla myös korona. Minulla ei ole ollut yhtään kurkku kipeä, ei yskää, ei nenän vuotoa tai nuhaa,ei mitään muuta kuin korkea kuume ja päänsärky. Koronarokotukseen menon jouduin perumaan ja odottelen nyt ehkä reilun kuukauden, että keho palautuu, ja varaan sitten uuden ajan. Koska koronatestituloskaan ei ole sataprosenttisen varma, kuulostelen oloani nyt hiukan tarkemmin ja menen uudelleen testiin, jos uutta oiretta ilmaantuu, tosin nyt alkaa olla kyllä terve olo. Päästäisiinpä tästä koronasta, saisi suhtautua rauhallisen normaalisti kuumeisiin ja flunssanoireisiin, eikä heti mieleen tulisi ne kauhukuvat...

Mukavaa vappuviikonlopun jatkoa, voi hyvin!❤

Minun ainoa sisareni, pikkusiskoni asuu Tanskassa. Olemme samasta "persiistä",(toivon,ettei tästä kukaan pahastu) niin kuin meillä tavataan suvulle tyypilliseen tapaan, ronskisti sanoa. Tarkoittaen, että olemme hyvin samanlaisia, samasta muotista. Ja sitten kuitenkin niin erilaisia, kuin yö ja päivä. Kun minä viihdyn maalla vanhassa mummulassa, vuodesta toiseen, siskoni on vuosien aikana reissannut varmasti kohta maailman ympäri miehensä kanssa. Korona on tietenkin nyt estänyt tämän jo toista vuotta. Siskokultaani kuumoittelee kovasti päästä taas reissuun. Hän on myös innokas valokuvaaja ja kuvailee paljon hienommalla kameralla kuin mitä minulla on. Hän on myös aktiivinen somessa, ja esiintyy siellä omilla kasvoillaan, siksi tähänkin, luvan kanssa tietenkin, laitoin kuvien ottajastakin kuvan. Eli, terveisiä Tanskan keväisestä kukkaisloistosta siskoni ottamin kuvin! (ensimmäinen puolison ottama)

Tapahtumia rannassa.

Juteltiin komean sinisorsauroksen kanssa rannan ruovikkoalueella. Patpatti minulle, että kun ei rouvaa vielä kuulu, alkaa olla kohta kiirus pesimään.

Ai että, pensaissa jo hiirenkorvia ja pulleita silmuja joka puolella!

 

Rannassa naurulokkipariskunta paistatteli päivää rantakivellä.

Niillä oli ilmeisesti jonkinlaiset kosiotoimet meneillään.

Uros hyppäsi veteen ja ojensi sieltä rouvalle pikkukalan.

 Kun lähestyin paria, niiden vierestä lähti arka koskelo vaudikasta pintajuoksua karkuun.

Lokkien vierestä rannalta lähti myös koskelopariskunta veteen, ilmeisesti eivät kokeneet minua niin uhkaavana, koska lipuivat kauemmas ihan rauhallisesti.

Näin kaukana lahden toisella puolella joutsenparin. Sitä kohtaa, missä itse seisoin lähti lähestymään yksinäinen yksilö. Minulle tuli jotenkin haikea olo, kun yksinään siinä oli. Mutsimuikkunen kertoi joutsenleskestä, joka Soukan rannalla menetti ketulle puolisonsa pesimäaikaan viime keväänä ja liikkui sen jälkeen siellä yksikseen koko kesän.

Sain nauttia kaikessa rauhassa tämän yksinäisen joutsenen kauneudesta.

Kiinnostin sitä vain hiukan.

Enemmän sitä kiinnostivat hyvät pohjanruoppauspaikat.

Kyllä joutsen on kaunis ja sulavaliikkeinen lintu.

Aiempi koskelopariskunta oli kerennyt pidemmältä samaan lahdenperukkaan, jossa joutsenta kuvailin.

Näytti siltä, että niidenkin kesken käytiin soidinmenoja.

Uros ui hyvin matalana naaraan kiinni ja suoritti jotain jänniä rituaaleja.

 Ajattelin, että kohta osuvat lähelle joutsenta, odotan, saan kaksi lajia samaa kuvaan.

Yht´äkkiä kuului ihan outo voimakas ääni. Olin niin omissa ajatuksissani, että oikein pelästyin. Sekunnin murto-osan aivoissani välähti, että tuliko merikotka, missä, missä!?! Kunnes valmiiksi tähdättyyn kameran etsimeen ilmestyi valtava lintu. Ja kerrankin refleksini toimivat ja räpsäsin kuvan.

Ja toisenkin. :D

Lahden toiselta puolelta oli joutsenuros saanut tästä yksinäisestä tarpeekseen ja lensi häätämään sen pois reviiriltään. Sain kuin sainkin kaksi lajia samaan kuvaan, kun samalla lensi lokki taustalle. :)

Tämä alueen valtias ei jättänyt mitään arvauksen varaan, se todella hääti, ui perässä pörheänä koko pitkän matkan lahden halki. Ne olivat enää kaksi valkoista pistettä merellä, kun jatkoin matkaani.

Kotimatkalla pongasin nokkosperhosen, neljäs laji tänä keväänä.