Huomasin tässä taannoin, kuinka tärkeää on mielenrauha.
Kuinka se on asia, jossa pyrin olemaan antamatta piiruakaan periksi enää.
Koitan välttää tilanteita, jossa se vaarantuisi.
Haluan johdatella itseäni poluille, joilla sen säilyttäisin.
Kovasti kannustetaan menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle.
Kohtaamaan haasteita ja ehkä hieman epämiellyttäviäkin tilanteita.
Keikkua itselleen liian suurilla aalloilla pikku purrellaan vain siksi,
että saisi haastettua itsensä ylittämään turvallisuudentunteen rajansa ja saisi siitä onnistumisen tunteen.
Kyllä jokainen ymmärtää, etten tarkoita tällä uuden oppimista,
uutta kannattaa oppia koko ajan.
Enkä tarkoita rohkeuttakaan, rohkeuteen kannustan itseäni ja muita.
Mutta minä olen päättänyt, etten luovu enää mielenrauhastani, kuluta itseäni,
ajaudu tilanteisiin joissa vaistoan, että sitä tultaisiin kaltoin kohdeltavan.
Minun mielestäni sekin on suurta rohkeutta.
Elää pienesti, oman kotoisan kuplansa sisällä, nauttien niistä omista ihanista jutuista,
jotka voimaannuttavat ja tekevät elämästä mukavaa ja elämisen arvoista.
Pyrkiä suuntaamaan välttämättöminkin, sen josta elantonsa saa siihen suuntaan,
mikä tuntuu hyvältä ja omalta.
Olen huomannut, että usein itselleni kauneinta ja mieltä hellivintä katseltavaa on näkymä,
jossa ei näy toisia ihmisiä.
Ei liiku autoja.
Ei kuulu hälinää, eikä kovia ääniä.
Siinä rauha laskeutuu sieluuni ja tunnen syvästi eläväni tätä ainutkertaista elämääni.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähempi minulle riittää.
Minun highwayni ja maailman ihmeeni sijoittuvat hyvin pienelle palalle Suomea.
Voin istua yksikseni metsässä sammaleisella kalliolla, katsella oravaa joka hermostuu läsnäolostani, jatkaa eteenpäin kunnioittaen sen rauhan tarvetta.
Kohdata seuraavaksi tikka keloa koputtamassa, jäädä siihen sitä seuraamaan.
Olen useaan otteeseen näinä hetkinä kysynyt itseltäni tänä kesänä:
"mihin tästä haluaisit nyt, mikä voittaisi mielenkiintoisuudellaan?"
Ja mitään ei ole noussut mieleeni.
Ymmärrän päivä päivältä paremmin myös erakkoja.
Lehdistä lukemiani juttuja heistä, jotka viihtyvät yksin mökeissään korvessa tai pienillä saarilla meren keskellä.
Koen, että on tämä vähän hullu nykymaailma, jota en ymmärrä ja jonka ulkopuolelle omasta tahdostani pitkälti yritän jättäytyä.
Ja sitten on se tavallinen vanha, tuttu ja yksinkertaisempi elämä siinä rinnalla.
Minä kuulun niihin mielensäpahoittajiin, dinosauruksiin, jotka sitä vielä tahtoisivat elää.
Ja katselen, kuinka sieltä poimitaan suuriksi trendeiksi ja muoti-ilmiöiksi nykymaailmaan esimerkkejä.
Tätä kirjoittaessani, etsin varmuutta yhteen yhdyssanaan, löysin sattumalta artikkelin, joka kuvaa hyvin omia tarpeitani ja mitä tässä postauksessanikin yritän kertoa:
Ihanaa olisi, jos pystyisimme paremmin kunnioittamaan toinen toisemme erilaisuutta.
Jos pystyisimme olemaan lokeroimatta kaikkia samaan muottiin.
Antaisimme herkkien olla herkkiä ja vetäytyväisiä, ja vahvojen ratsastaa siellä aallonharjoilla tukka hulmuten.
Herkkä ja aikaa enemmän tarvitseva ei joutuisi niin yrittäämään koko ajan pärjätä, eikä vahvan ja nopean tarvisisi turhaan hidastaa.
Kun olisi enemmän vaihtoehtoja, hyväksyttäviä tyylejä ja tahteja.
Vähemmän normeja ja "näin tämä kuuluu nyt tänä päivänä tehdä"-juttuja.
Näissä mietteissä tänään toivottelen mukavaa alkanutta viikkoa! <3
