koirien taivaaseen 14-vuotiaana.
En ole koskaan aikaisemmin kokenut niin suurta eron tuskaa, kuin Santun lähdön jälkeisinä päivinä.
En meinannut päästä surusta olenkaan.
Nytkin vielä tulee hetkiä, kun kyyneleet nousevat silmiin ja tulee sitä valtava ikävä.
Santtu oli pieni iso mies.
Sen omasta mielestä se oli vähintäänkin tanskandogin kokoinen.
Toinen pois mennyt, myös hyvin rakas mummoni sanoi aina Santusta, että se on kuin ihmisen mieli.
Ja niin se olikin!
Töistä tullessa meillä oli tapana Santun kanssa vaihtaa kuulumiset niin, että menin sohvalle istumaan ja se hyppäsi syliini ja pisti tassunsa olkapäilleni ikäänkuin halatakseen ja lipaisi poskelle pari pusua.
Santtu oli innokas sienestäjä. Pienillä jaloillaan se tepasteli monien tuntien lenkit metsässä
porukoissa.
Se rakasti uimista ja syötävien piilottamista maastoon.
Maalla on Santun jäljiltä kymmeniä sian korvia piiloissaan.
Terhakka terrierimme kosketti meitä kaikkia hyvin, hyvin syvältä yhteisten vuosiemme aikana.
Koiruutemme oli syntymästään puoli kuuro ja meille muokkautui aivan oma kommunikointi tapamme.
Katse oli hyvin tärkeässä roolissa ja senkin takia yhteys sen nappisilmiin tuntui niin intensiiviseltä.
Kun rakkaat nappisilmät sitten sulkeutuivat viimeisen kerran, tuntui kuin olisi pitänyt päästää
irti jostain oleellisesta, kaikki tuntui pitkään orvolta ja oudolta.
Saan sen tuoksun ja äänähtelyt koska vaan luokseni.
Ikävävöin sitä pientä koloa sen kuonossa silmien välissä, johon oli ihana upottaa nenänsä ja pusia sitä.
Eilen illalla naurettiin,yhdessä vielä niin leikittiin.
Viereeni tulit myös nukkumaan, poskeani hellästi suukottamaan.
Koskaan ei arvata oinut vois, että yö seuraava viimeinen ois.
Nyt vain muistot rakkaat mulle jäi.
Sinua kovasti kaipaan, ystäväin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti