Minä olen kuin tatti.
Lehtipuutatti.
Elän sielullisessa symbioosissa lehtipuiden kanssa.
Vaikkakin tammikuussa syntyneen sielunpuu voisi hyvinkin olla havupuu,minä rakastan lehtipuita.
Tattina en väsy näkymään lehtipuun tyveltä ylös oksistoon kesäisin.
Uskon myös vakaasti puuhalauksen voimaan.
Ajatukseni puista persoonina vahvistui, kun luin, että puutkin todistetusti nukkuvat öisin.

Valtavat ikitammet,vaahterat ja lehmukset ovat yhtä mielenkiintoisia ja kunnioitusta herättäviä, kuin vanhat linnanrauniot.
Mitä niiden ympärillä onkaan satoina vuosina tapahtunut, kun ne ovat siinä paikallaan seisseet.

Mielestäni ajatuksessa puun paikallaan pysymisessä sukupolvien vaihtuessa on jotain todella hienoa.
Jos kuvattaisiin filmille nuoren taimen kasvua valtavaksi puuksi ja elämää jokunen sata vuotta siinä ympärillä,ja katsottaisiin se sitten pikakelaukslla, wau! 

Yllä olevat riippakoivutkin ovat tuossa seisseet ja "nähneet" nuoret isovanhampani ja muun talon väen touhuissaan.Äitini ja siskonsa kasvun tyttösistä naisiksi.Minut tuotuna juuri syntyneenä ensi kerran näytille ensimmäisenä lapsenlapsena.
Nyt minä siinä niiden alla tattina tätä kaikkea mietin.
Ja kannan huolta lahosta ja salamoista ja myrskyistä.
Jokainen vanha koivu, joka joudutaan mummolan pihamaalta kaatamaan,vie palan sydäntäni mennessään.

Ei pidä ymmärtää väärin.En väheksy havupuita lainkaan.Hienoja ovat valtaisat kuuset ja männytkin.Pihkan tuoksu ja kangasmaa.Havupuumetsät ja käppyräiset saaristopuut.
Ne vain ovat luonamme koko vuoden havupuvuissaan.
Kun taas nämä kesän kaunottaret lehdystävät vain hetken.