Usein tähän aikaan vuodesta mummulassa mietin edesmennyttä Mirjam-Matilda mummuani.
Miltä on tuntunut, kun on jäänyt vilkastempoisesta maatilan pyörittämisestä,kolme sukupolvea käsittävästä porukasta viimeiseksi jäljelle yksikseen.
Miltä ovat tuntuneet vanhuksesta nämä pimenevät ja kylmenevät syksyiset illat.
Katson maisemia, joita tiedän hänen katselleen.Missä ovat ajatukset hänellä käyneet.
Televisio on iltaisin tuonut lohtua yksineläjälle. Päivällä aika on luultavasti mennyt mukavammin askareissa. Onhan talo ollut hänelle koti jo sodista lähtien, kun Karjalasta tulivat ja sen rakensivat.Siellä hän on miniänä kasvattanut kolme tytärtään Ville-papan kanssa.Talouteen kuuluivat myös Ville-papan vanhemmat ja naimaton sisar.
Olisiko kenties vain päivän elää saanut kuopuksensa- poika, jäänyt mummun vanhuuden turvaksi pitämään tilaa, tyttärien muuttaessa ja avioituessa kaupunkeihin. 
En kuitenkaan usko, että häntä on pelottanut, niin kuin minua ehkä nyt, jos viettäisin talossa yksin näitä pimeneviä aikoja vuodesta.
Herkistyn vieläkin muistellessani mummua itkussa silmin ulko-ovella, kun olimme taas lähdössä vierailun jälkeen.
Miltä hänestä on tuntunut, kun hetkellinen hälinä on taas hiljennyt ja auton takavalot loistaneet maantiellä.
Minä olin nuori äiti Kreetalla tuolloin.Oman elämäni vilskeessä.
Nyt jälkikäteen surettaa, ettei minulla ollut mahdollisuuksia viettää rakkaan mummun kanssa enemmän aikaa, pitämällä hänelle seuraa noina viimeisinä vuosina, ennen kuin hän siirtyi vanhainkotiin.
Näitäkin asioita alkaa käsittää paremmin oman ikääntymisensä myötä.
Se on mielestäni ihanaa, että omilla lapsillanikin on mummustani lapsuudenmuistoja, hetkistä mummulassa.He myös pystyvät yhdistämään tämän vanhan talon ja pihamaan, ympäröivät pellot ja metsät tähän hyväsydämiseen lämpimään naiseen.