Auringonvalon kaipuu ja mahti talviaikaan on valtava.

Ajattelin tänään tiukan viikon jälkeen vain katsella talviurheilua isännän kanssa ja

ottaa iisisti.

Ja sitten alkuiltapäivästä aurinko ilmestyi!

Minulla ei ole enää koirakaveria, joka lähtisi ulkoiluttamaan emäntää,säällä kuin säällä.

Tänä päivänä se on aurinko, joka pistää naiseen vipinää.

Enkä pettynyt tälläkään kertaa, että vaihdoin sohvalla lököilyn ulkoiluun.

Reitti on tuttu, niin monet kymmenet kerrat kävelty.

En kuitenkaan ole koskaan kävellyt sitä tismalleen samalla kellonlyömällä, eri vuodenaikoina.

Aina on varjot ja näkymät erilaiset, aina on uutta ihasteltavaa.

Pupujen ja ketun jälkiä.

Pitkiä varjoja ja aavistusta keväästä.

Linnunlaulua ja ihastuttavaa lämpöä poskilla tällä kertaa.

Koen, että rintakehäni on kuin puu.

Stressin ja paineen alla sen oksat käpristyvät runkoa vasten.

Luonnonhelmassa yksin, kun ympärillä on hyvää ilmaa hengittää ja avaraa näkymää silmänkantamattomiin, puun oksat alkavat hiljaa avautua. Ne ojentautuvat täyteen mittaansa, silmuista avautuu vihreitä lehtiä ja valkoisia kukkia.

Kotiin luontoretkiltä palaa aina puu, jonka lehvistö havisee hiljaa lempeässä hyvänolon tuulessa.