perjantai 31. elokuuta 2018



Elämän merkit minussa.

Keski-ikäisyydessä on ihanaa armeliaisuutta itseään kohtaan.
On niin mukavaa olla jo sinut itsensä kanssa.
Aika pitkälti henkisesti kuin ruumiillisestikin.
Kelpaan hyvin itselleni. Kaikkineni.
Minulla ei enää ole tarvetta yrittää hurmata ketään fyysisin keinoin.

Taannoin saunassa kiinnitin huomioni kehoni merkkeihin, niihin elämän jättämiin.
Synnyinkin 56 vuotta sitten merkki ohimollani.
Syntymämerkki, jonka perin mummultani.
Mirjam-mummulla tumma luomi, jossa kasvoi karvaa oli käsivarressa,
siskontyttäreltä tämä samainen luomi löytyy myös kädestä.
Muistan, kuinka se häiritsi teininä ja nuorena naisena.
Yritin piilottaa sen otsatukan alle.
Pyrin kävelemään aina seurassa,varsinkin miesseurassa sillä puolella, ettei sitä näkynyt, jos tuuli tuiversi hiukset pois ohimolta.
Joskus aikuisiälläkin joku on luullut, että minua on lyöty.
Nykyisin en luomea enää edes juurikaan muista.
Se on kyllä jo haalentunutkin, eikä pistä enää niin silmään.
Löydän kehostani myös lapsena sairastamani vesirokon arpia.
Ja tuon ruman, leveän arven säärestäni, jonka Kustavissa nuori, hermostunut eläinlääkäri ompeli,
isäni pitäessä jalastani kiinni ja rauhoitellessa minua.
Hetkeä aikaisemmin olimme sisareni kanssa pelanneet sulkapalloa, ja kompastuin terävään suureen kiveen.
Yhdestä sormestani löydän arpimuiston siitä, että kesäleirillä Strömsön saaressa lapsena vedin kaslanlehdellä sormeeni haavan, joka sittemmin tulehtui pahasti ja sormesta kuorittiin iho märän ympäriltä lääkärin toimesta.
Sääristäni löytyy myös hiussuonien purkautumia Kreikan ajoilta.
En kuunnellut viisaan, vanhan professorin neuvoja aikoinaan työpaikallani nuorena naisena, toimiessani tarjoilijana Mikonkadun ranskalais-bistrossa Chez Mariuksessa.
Hän neuvoi Kreikkaan matkustavaa käyttämään hyviä kenkiä, koska maan vetovoima on suomalaisen keholle erilaisempi lähempänä päiväntasaajaa.
Raskausarvet rinnoissa, niissä, jotka nuorena niin kauniin pyöreinä ja pienehköinä repesivät jo raskauden aikana turvotessaan valtaviksi.
Ja jatkoivat repeämistään maidon niihin noustessa synnytyksen jälkeen.
Nuokkuvat nyt jo sympaattisesti työnsä hyvin hoidettuaan.
Lastenlääkäri neuvoi pitkään imettämään, kun kummankin vanhemman suvussa tarjolla allergiaa, ja minähän imetin, kun maitoa tuli, puolitoistavuotiaiksi kummankin lapseni.
Rakastamani kesäaurinko on vuosien saatossa uurtanut juonteita kasvoihini,
herkut asettuneet uumalleni.
Yhtäkään hetkeä auringon lämmössä tai herkuttelua hyvässä seurassa en antaisi pois, enkä kadu.
Näiden merkkien ja arpien kanssa elän elämäni loppuun asti.
Ne ovat minun merkkejäni eletystä elämästä, elämänpolusta, jolle tuo alimman kuvan 
pienokainen aikoinaan lähti syntymämerkki ohimossaan.

Hyvät sinunkaupat itsensä kanssa,
sen kun olisi jo nuorempana oivaltanut.

Mukavaa viikonloppua! <3 <3









17 kommenttia:

  1. Ihana teksti.<3 Nuoruus on lahja ja vanheneminen on taidetta.. niihän sitä laulussa sanotaan ja kaiken tämän oivaltaminen on sitten sitä elämän viisautta. ~Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kyllä! Vanheneminen on taidetta!Pitää vain huomata ne hienot ja kauniit sävyt!
      Kiitos Katja! <3

      Poista
  2. Ihanaa pohdintaa. Olen huomannut sen, että jos ei ikä muuta ole opettanut, niin olemaan itseään kohtaa armollisempi...onneksi..:)
    Suloinen kuva sinusta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannele! <3 Armo itseään kohtaan on niin huojentavaa ja itsensä kanssa eläminen helpompaa tämän ikäisenä.

      Poista
  3. Hyvä ja koskettava teksti!<3 Kyllähän tähän ikään mennessä niitä arpia ja elämän jälkiä on ehtinyt jo melkoinen määrä syntyä. Ihanaa, että olet todella noin sinut itsesi kanssa. Kunpa minäkin osaisin olla.
    Onnellista viikonvaihdetta ja alkavaa syyskuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Armeliaisuutta ja arvostusta itseään kohtaan kohti kannattaa todella mennä.<3
      Kiitos Piipe ja onnellisia syyskuun päiviä! <3

      Poista
  4. Osuvasti kirjoitat, ettei se, miltä ulkosesti näyttää, ole maailman tärkein asia. Tämän oivaltamiseen kasvetaan ja siihen menee monelta yli puoli vuosisataa. Se aika tarvitaan, että yksilö lakkaa vertaamasta itseään muihin ja hyväksyy oman ulkonäkönsä erityispiirteet. Onnellisia ovat ne, joiden kohdalla näin käy; onnettomia ne, jotka jatkavat itsenä peilaamista muihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit mielestäni asian ytimeen!Vertaamalla itseään muihin ei pääse mihinkään kasvun tiellä.
      Hyväksymällä itsensä kaikkineen, niin ulkonäön kuin luonteenkin puolesta, saa rauhan alkaa kasvattaa sitä tärkeintä, eli sisäistä minäänsä.Omia huonoja puoliaan voi jalostaa itsetutkiskelulla,mutta ulkonäkö on lahja edellisiltä sukupolvilta,se olet sinä, eikä muuksi muutu.
      Kiitos Piri! <3

      Poista
  5. Olet ihana ❤
    Parempi on tehdä sinunkaupat ennemmin tai myöhemmin kuin ei ollenkaan ;) Lukuisia arpia, niin ulkoisia kuin sisäisiä, syntyy matkan varrella ja osa niistä on pysyviä.
    Olen tässä viime vuosien aikana alkanut pikkuhiljaa olemaan (lähestulkoon) "minut itseni kanssa" ja siinä on auttanut kun olen opetellut olemaan myös itseäni kohtaan yhtä armollinen kuin mitä olen muita kohtaan.
    Lempeää ja lämmintä syyskuun alkua sinulle ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, arpia on niin sisäisiä kuin ulkoisiakin jo tämän ikäisellä paljon.
      Kiltit ihmiset usein unohtavat itsensä.Niin kuin kirjoitit,itseään kohtaan on opettelemalla opeteltava olemaan vähintään yhtä kiltti kuin toisiakin kohtaan.
      Ehkä tämä matka kestää koko elämän, mutta huojentavaa on ollut päästä hyvään vauhtiin! :)
      Kiitos Ansku,lempeitä ja lämpimiä syyskuun päiviä sinullekin! <3

      Poista
  6. Voi miten koskettava ja ihana teksti! Suloinen nappisilmä viimeisessä kuvassa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Essi! <3 Elämänihmettelyni on kuvassa juuri alkanut. :)

      Poista
  7. Kirjoititpa kauniisti ja armollinen suhtautumisesi itseesi on ihailtavaa.Minua harmittaa, etten nuorena ymmärtänyt olla tyytyväinen ja iloinen monestakin ominaisuudestani. Vanhemmiten olen oivaltanut moniakin vahvuuksiani ja hyviä puoliani tuolla miltei puolen vuosisadan viiveellä. Nykyisin otan rennommin ja hämmästyn peilistä näkyvää naista. Välillä näen hehkeän kaunottaren ja toisinaan järkytyn. Onneksi enimmäkseen iloitsen! Syysiloja! Tuija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitipä vielä mainita, että arpesi ovata tuttu juttu minullekin, jolta niitä paljon löytyy. Itse ne on jo miltei unohtanut, mutta joskus joku kysyy. Onneksi oli hyvä kirurgi, joka ompeli haljenneen huuleni kasaan erittäin siististi. Äiti vain oli pyörtyä.

      Poista
    2. Voi Tuija kun tietäisit,kuinka minuakin harmittaa,etten myöskään osannut täysin iloita esim. nuoruuden kauneudestani.Olin melkoinen kävelevä kompleksipesäke.😊
      Oli muka liian leveä lantio (vaikka minulla on oikeasti ollut tosi nätti ja sopusuhtainen kroppa nuoruudessani),jota peittelin uumalle sidotulla villapaidalla ja muita,mitä ihmeellisimpiä juttuja.😊 Aivan turhaa estoilua,kun olisi vain pitänyt elää vapaana ja nauttia nuoruudestaan.Olin myös auttamattoman ujo.Nyt keski-ikäisenä otan takaisin noita nuoruusvuosia,enkä suostu enää ujoilemaan ja olen antanut itselleni luvan olla juuri tämän näköinen.Kun joinakin aamuina ensi reaktio on kauhistus peiliin vilkaisun jälkeen,siihen auttaa minulla hyvin hihittely ja itseään sormella osoittelu peilin kautta ja sitä kautta lempeä humoristinen hyväksyntä ja armo.😊 Toisaalta minäkin koen vielä hetkittäin olevani kaunis,ja arvostan sitä kypsää kauneutta.Eniten osaan arvostaa itsessäni juuri niitä sisäisiä vahvuuksia.
      Kiitos Tuija, kun jaoit ajatuksiasi kanssani!♡

      Poista
  8. Voi kuinka ihana postaus, ja tämä sinun blogisi muutenkin! ❤
    Eksyin tänne mutkan kautta, ja linkitän omaan blogiini jotta löydän uudelleenkin.
    Tuo oman ulkonäön hyväksyminen todella helpottuu iän myötä.
    Nuorena luulin olevani karsean lihava, vaikka olin hoikka. Nyt, kun 40v lähestyy ja kiloja on kertynyt, olen paljon armollisempi itselleni. Onnellinen elämä on tärkeämpää kuin kilot tai hiuksiin hiipivä harmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sumi anteeksi, nyt vasta huomasin kommenttisi!
      Kiitos kannustavista sanoistasi, lämmittivät kovasti.<3
      Mitä haaskattua aikaa onkaan tuo nuoruuden väärä itsekriittisyys? Samoin kuin sinäkin, minullakin oli aivan ihmeellinen kuva vartalostani.Nyt keski-ikäisenä kun katson sen ajan kuvia itsestäni, olen ollut kovin hoikka ja kaikinpuolin nätti. :)
      Kiva, kun löysin tänne blogiini ja jätit kommentin, tervetuloa uudelleen! <3

      Poista