Tykkään puuhastella täällä maalla koko ajan jotain.

 On kuitenkin yksi paikka,

johon mielelläni kipuan vain olemaan.

Riippukeinussa saatan kyllä uppoutua kirjaani,

 yleensä vain katselen puita ja maisemia.

Muistan, kuinka rauhoittavaa oli kiikkua kiikkustuolissa,

kohdunsuun avautumista odotellessa,

kun olin synnyttämässä esikoistytärtäni Jorvissa.

Riippukeinussa on jotain samaa.

Keinu heijaa hissukseen edestakaisin.

Kesätuuli paijaa hiuksia,

aurinko lämmittää poskia,

vanhat koivut havistavat lehtiään yläpuolella,

lintuja pyrähtelee puusta puuhun.

Eilenkin oli jännä tunne,

kun tikka koputteli samaa koivua ylempänä,

jonka tyveen riippukeinuni naru on sidottu.

Tunsin koputuksen omassa kehossani.

Kun kiikun riippukeinussani saavutan melko täydellisen

rentouden tilan.

Nautin vain olemisestani ja keinun sylissä olosta.

Yleensä saan tehdä tahdonvoimani kanssa töitä,

että saan noustua keinusta taas muihin puuhiin,

niin mukavaa siinä on.

Minä uskon,
että meissä jokaisessa on sielun ja mielen taso,
jossa koemme asioita niin,
ettei niitä pysty sanoilla kuvaamaan.
Samalla tasolla uskomme ja luotamme itseemme,
että osaamme ja pystymme,
ja kaikkeen kauniiseen ja hyvään ympärillämme.
Riippukeinussani kesäiltana löydän helposti tieni tälle tasolle.
Siitä taas noustessani olen ehyt ja vahvasti läsnä omassa elämässäni.

Ihanaa, kovasti helteistä loppukuuta!❤