27.8. 

Istuin viikko sitten tiistaina,

 suruviestin jälkeen, 

katselemaan haikeana laskevaa aurinkoa.

 Huomasin haloilmiön auringon kummallakin puolin.

Olimme hetkeä aiemmin saatelleet Sisun sateenkaarisillalle.

Näky lohdutti minua syvästi.

 

Minun oli taltioitava vielä muistoksi Sisun viimeisen elonpäivän

auringonlasku.

Kun aurinko oli laskenut,

 taivaanranta täyttyi kauniilla linnuilla, enkeleillä?

Surussa ihminen tarttuu kaikkeen,

mikä lohduttaa.

Sumuisessa aamussa aloitimme loppuelämämme ilman suloista Sisuamme.

Viime kesän kesäorvokki oli siementänyt muistoksi kukan.

Itse istutin Sisulle puun,

niin kuin olin istuttanut Santullemmekin vuosia aiemmin.

Joka ilta sytytin Sisulle kynttilän.

Kun loppuviikosta suurimmat itkut oli jo itketty

ja mieli ei enää ollut niin herkillä,

hymyilytti tämä männyn tuohi,

joka leijaili päälaelleni istuessani auringon suloisessa lämmössä.

Tämä postaus oli vielä tehtävä Sisun muistolle.

Meillä täällä aletaan jo toipua alkujärkytyksestä ja 

tunnustellaan arkeen paluuta ilman koirakamua.

Kiitän tässä vielä kaikista lämpimistä kommenteista edelliseen postaukseeni! <3

Elämä jatkuu.