Näissä hetkissä vuotta usein toivoisin, että osaisin ajatukseni ja tuntoni muotoilla sanoiksi, runoiksi. Yhtä kauniina kuin ne tunnen. Ihailen niitä, jotka saavat sanansa helisemään kesän kauneutta. Kuinka kuvailisin esimerkiksi sitä, kuinka ihmeellisen kaunis on kurjenpolvi juuri nyt. Kuinka sen hehkuva väri loistaa vihreästä taustastaan, kuinka herkkä sen yksinäinen kukka on ilta-auringon valossa.

Miten tuollainen täydellinen väri on syntynytkin vihreälle pariksi!

Kuinka kuvailisin tunnetta katsellessani koivun oksien läpi, niitä monia ulottuvuuksia niissä.

Suuri tunne ailahtaa sisälläni siinäkin, kun tallin ikkunasta näkee nyt tuulessa lainehtivaa, elävää vihreää, silmänkantamattomiin. Juurihan minä viime syksynä siinä katselin maatuvaa, melankolista maata.

 

Kaikessa niin terävät ääriviivat, valoa yltäkyllin!

Pelargoniani pääsivat kotiin mummulan porstuaan. Pitkiksi hujakoiksi kerkesivät kaupungissa kasvaa. Jokohan kohta taas kukkivat komeasti.

Voikukat valkoisina höyhtyväpalloina jo. Niin on kaunis luonnon mestariteos sekin kun läheltä tutkii.

Koko piha maalla kukkii nyt. 

Olisi veikeää osata kirjoittaa runo myös koivusta siimansa päässä roikkuvista, vihreistä mittarimadoista. Tai näistä hienoista kääreistään.

Koska itse en osaa asetella sanoja runoiksi niin, että saisin haluamani läpikotaisin kerrottua, jaan näitä runoja, ihmisten jotka osaavat.

Hiljaisuuden takana

 aukeaa uusi ulottuvuus,

 missä yö ja päivä

sulautuvat toisiinsa,

missä levoton mieli

vaipuu hiljaisuuden mereen,

missä kaukainen valo 

sulautuu ajattomuuteen.

Se on sanoihin turtuneen

korville retki luovuuteen.

Aino Riihiaho

(kiitos lainasta Aimarii)

Toivotan kauniin kesän jatkoa tänne piipahtaville!❤❤