Mietin, että jos mielenvire on viiva, niin kuin sydämellä on käyränsä,

oma viivani alkaa nousta huhtikuussa, saavuttaa huippunsa elokuussa

ja aloittaa tasaisen, hitaan laskunsa lokakuussa.

Huomaan, etten erityisemmin innostu lähestyvästä talvesta,

niin kuin keväällä innostun kesästä.

Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin.

Nautin kyllä näistä kosteankirpeistä päivistä ja syksyn väriloistosta

 kun ne silmieni eteen avautuvat.

Mutta energisyys ja vireisyys kuuluvat minulla kevääseen.

Silloin energiatasoni nousee samaan tahtiin vihreän kanssa.

Nyt lokakuussa alkaa tämä telkkarimaratonivaihe,

hienoinen saamattomuus ja aloitekyvyttömyysvaihe.

Kotivällyihin hautautumisen vaihe.

Mielenvire roikkuu ajoittain kuin sumupeitto pihan yllä.

Tiedostan hyvin, että aurinko kuuluu syksyllä ja talvellakin 

mieleisiini päiviin.

Saan energiapiikkejä aurinkoisina ja kirpeinä

syyspäivinä ja pakkaspäivinä talvemmalla.

Pitkät harmaat ja sateiset jaksot taas nuuduttavat,

vaikka niiden ensimmäisinä päivinä onkin ihanaa poltella kynttilää ja

hyggistellä kotona.

Keksin tänään itselleni tsemppiajatuksen tulevaan.

Sitten kun on oikein väritöntä ja harmaata loppuvuodesta voin ajatella, 

että kaunis vihreä kesä ja lehtien havina asuu paljaiden puiden sisällä.

Sinne puut sen imaisivat ruskan aikaan,

näinhän se oikeastikin menee,

puut käyttävät kaiken lehtivihreän hyväkseen.

Se kylmenevässä ilmassa on kivaa, 

että saa kaivaa ne muhkeimmat kaulaliinat ym.esille.

Tänäänkin puin ylleni oranssit paksut sukkahousut ja samansävyisen,

ah niin pehmeän suuren kaulaliinan. 

Ja oli hauskaa kahlata vaahteranlehdissä bussipysäkille mennessäni.

Mukavaa loppuviikkoa!<3