Istahdin tähän kirjoittamaan blogiin.
Nousen ylös,kiertelen kotona kotvan aikaa.
Mitään ei tule mieleen aloittaakseni postauksen.

Kertoisinko ihanista aamuista maalla.
Kun tikka nakuttaa soramontun kelossa aamiaista etsien.
Tai orava viskoo suuresta kuusesta käpyjä samoissa puuhissa.
Kuinka ihanalta tuoksuu aamukasteinen nurmi.

Tai sieniretkistä metsään.
Kun eteen avautuu keltaisenaan kanttarellia.
Tai, kun istahdetaan tauolle tutulle kaatuneelle puunrungolle ja metsä kuiskii ympärillä ja auringonvalo siivilöityy lehvistön läpi.
Tai, kun metsäkyyhkynen lehähtää vierestä ja aiheuttaa hetken sydämentykytyksen.

Saisinko postaukseen aihetta hurmaavista illoista.
Kertoisinko, kuinka mummulan pihan kesäillan näkymää ei minun mielestäni korvaa mikään.
Ja kuinka vähän aikaa vain kestää se kaikkein kaunein hetki.
Silloin minun pitää aina olla siinä tietyssä kohtaa ja antaa katseeni pyyhkäistä pihan laidasta laitaan.
Nähdä vanhan saunan viereiset heinät laskevan auringon vastavalossa,pihakoivujen varjot nurmella.Se, kuinka kauniisti kultainen ilta-aurinko maalaa navetan seinää ja kuinka lempeiksi kaiken ääriviivat sillä hetkellä pyöristyvät.

Hauska olisi myös kertoa siitä, kuinka mukava on käväistä pienenpienen maalaiskylän ainoassa marketissa.
Kun päiviä on metsässä ja puuhastelee pihalla, se on pieni ohjelmanumeronsa sekin.
Ihastella matkalla peltoja silmänkantamattomiin, järveä ja jokia ja astua sisään viileään markettiin.
Kauppareissua varten on jopa hiukan siistiydyttävä.
Kuinka on erilaista meininkiä (kuin kaupungissa), kun tuttujen kassojen kanssa tulee jutusteltua sopisiko esim. hänen mielestään nämä amppelikukat mummun ja vaarin haudalle jne...
Isännät saappaissaan ja emännät huivit päässä,kaikilla rento tunnelma ja melkein kaikki tuttuja keskenään.

Tässäpä tätä tulikin.
Täällä kaupunkikodissa ajatus lentää mummulaan takaisin ja toivoo, että nämä neljä päivää menisivät nopsaan, että auto taas kurvaisi tuttuun tienhaaraan.