Mummula 2

Koivujen kyyneleet.

Koivut kyynelehtivät mahlaa, minä niitä suolaisia.
Halasin ja taputtelin.
Kuvasin kummatkin tyvestä latvaan ja maisemaansa vasten.
Vakuuttelin suurta rakkauttani viimeisenä yhteisenä iltanamme.
Katselin huolestuneena toisen ylimmässä haarassa näkyvää linnunpesää.
Itku tuli, kun ensimmäinen rysähti maahan aamuaikaisella.
Miten sitä voikaan olla näin vahva tunneside puihin.
Jokainen mummulan koivu on siinä paikallaan ollut koko minun elämäni ajan.
Nämä kaksi olivat nyt tulleet tiensä päähän.
Tai, luonto olisi vielä antanut varmasti armonaikaa useammankin vuoden, ainakin näistä toiselle joka oli täysin terve.
Me ihmiset kuitenkin päätimme niiden kohtalosta.
Toinen oli tyvi ja latvalaho ja laho oli turmellut sen jo pitkälti sisältäkin.
Se oli minä hetkenä hyvänsä vaarassa kaatua myrskytuulessa talon päälle.
Toinen taas kasvoi niin talon kyljessä, että sen lehdet tukkivat rännit ja sammaloittivat kattoa.
Naapurin taitava isäntä kävi hoitamassa homman ja kymmeniä metriä korkeat vanhukset kaatuivat komeasti juuri toivottuun kohtaan.

Pihanäkymä oli aluksi outo ja avara. Jotain tuttua puuttui.
Onneksi se linnunpesä oli viimevuotinen.
Kannot itkivät mahlaa ja pölleistä paljastui tuskaisia kasvoja.
Minä pyysin vielä hiljaa itsekseni anteeksi kummaltakin ja keräsin niiden silmuilla olevia oksia maljakkoon, että edes siinä saisivat lehviä hetken.