Ensin minun on palattava vielä Tipiin.
Siskoni lähetti meiliä Tanskasta, että olin unohtanut pari oleellista asiaa Tipin tarinasta, ja äitini komppasi tänään puhelimessa.

Kun Tipi ensi kerran nousi siivilleen parvekkeen kaiteeltamme kohti vapautta, haimme sen takaisin.
Se oli laskeutunut maahan ja sirkutteli siellä hädissään.
Joten lähdimme, Maikku boxeri mukana ulos katsomaan, josko oli kuitenkin ollut liian aikaista.
Emme heti löytäneet sitä, mutta se löysi Maikun, ja lensi boxerimme selkään.
Eli, se kertomani lähteminen tapahtui hiukan myöhemmin.

Ja Tipi todella oli löytänyt kumppanin.
Niinä päivinä, kun se alkoi käyttäytyä hermostuneesti tullessaan sisään tämä kävi ilmi.
Se itse lensi kuulemma (nyt, kun tästä muistutettiin minua, muistan sen itsekkin hämärästi)itse sisään ja neitonen oli istunut parvekkeen kaiteella ja Tipi oli sitä kovasti pyydellyt peremmälle, sisälle asti.Sisareni ja äitini muistivat hyvin, kuinka se oli roikkunut ryijyssä ja koittanut viserrellä houkuttelevasti.
Tätä tapahtui parina päivänä.
Sisareni totesi hauskasti, että sitten neiti oli pistänyt kova kovaa vastaan, että he tai minä. :)
Ja sitten Tipi ei enää pyrkinyt sisälle.
Äitini muisti vielä pienen yksityiskohdan.Wc.mme ikkunalaudan kulmaan, suojaisaan paikkaan alkoi kerääntyä linnunkakkaa vähän Tipin lopullisen lähdön jälkeen.Josko se siinä oli viettänyt öitään.
Etsimme sitä katseellamme vielä pitkään pihamme varpusparvesta ja välillä sen näimmekin.

Yhden hauskan asian unohdin myös, jonka äitini tänään muisti.
Minulla ja Tipillä oli ihan oma harrastuksemme.
Se nimittäin puhdisti nokkimalla hampaanvälini hyvin tarkasti.
Minusta ja Tipistä on kuvia siellä isäni arkistossa tästä toimituksesta.

Tänään kerron vielä toisestakin lintusesta.

Birdie

Ollessani n.15-16-vuotais, kuuluin suureen porukkaan, joka vietti viikonloppuja yhdessä.
Yhtenä kauniina kesäiltana pojat olivat hiukan maistelleet liikaa vettä vahvempaa ja kuljeksimme Espoon rannoilla porukalla.
Silloinen nuoruuden poikakaverini löysi maahan joutuneen pääskyn poikasen, joka ei päässyt takaisin siivilleen.
Hän sen sitten pisti nahkarotsinsa (elettiin 50-luvun uutta tulemista)sisään ja näytteli sitä kaikille.
Minä aloin olla todella huolissani lintuparan selviytymisestä moisessa "riepottamisessa" ja pyysin sitä itselleni.Ei hän sitä ensin meinannut antaa, mutta heltyi sitten, kun aloin olla jo todella vihainen.
Minun viikonlopun viettoni loppui siihen ja lähdin pääsky mukanani kotia kohti.
Birdie (nimen hänelle antoi löytäjä) ei ollut ollenkaan Tipin tyyppinen.Se ei osoittanut meitä kohtaan mitään sympatiaa,oli arka ja villi.Istui vanhassa undulaattien häkissä ja söi tikunnenästä tarjotut hyönteiset, kasvoi ja voimistui.
Birdie ei taakseen katsonut, kun päästimme sen sitten parvekkeelle ja vapauteen.Hyvä näin.
Birdiestä tuli kuitenkin tavallaan legenda.
Ei ole kertaa, kun olen vanhan poikaystävän vuosien saatossa tavannut, ettei sitä olisi muisteltu.
Jotenkin siitä tuli meille nuoruuden symboli :)

Hyvää viikonloppua!