Tämän upean aurinkopäivän siivittämänä palaan lounaalla hesarista lukemaani juttuun 102-vuotiaana, vasta poismenneestä Hannes Hynösestä.

Muistan hänet viime vuoden Itsenäisyyspäivän juhlista, ja kuinka sydän jo silloin läikähti tämän veteraanin elämänasenteesta.

"Tämäkin linnunlaulu-ajattele,että minä saan kokea sen."

"Ei ilo tule itsestään, sitä pitää osata hieman kehrätä. Ilon lanka on aina myös omista käsistä kiinni."

"Olen joskus ajatellut, että ihminen, joka elää kuin suomenhevonen, elää itseään ja muita varten hyvän elämän.Suomenhevonen on luotettava:se ei säiky vähästä ja jaksaa aina uskoa siihen, että kun tämä työ on tehty, koittaa ansaittu levon hetki.Hevonen kun osaisi puhua,niin kuulisimme vihdoinkin niitä todellisia viisauksia."

Pakostakin tuli mieleen, että oliko hänen loppuun asti kirkkaan mielensä ja pitkän ikänsä salaisuus hyvien geenien lisäksi juurikin tuo elämänasenne?
Mielen,sielun ja sydämen suuruus,mitä on
maallinen mammona,teknologia jne. niihin verrattuna?
Tämän nykypäivän syövereissä ihmiset hukkuvat vaurauteen,ja kaikkeen mahdolliseen härpäkkeeseen.
Mutta unohdammeko sen yksinkertaisen?
Nöyryyden ja kiitollisuuden ja yksinkertaisen
elämän?
Minä huomaan itsestäni, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan lapsuuden aikaa maalla.
Yksinkertaista,onnellista eloa.
Silloin ainoastaan painava posliinipuhelin kyökin seinällä pysäytti pari kertaa viikossa pärähtämällä ja kytkemällä tilalla häärivät muuhunkin maailmaan.
Sitä kohti haluan palata.Ja poimia matkalleni mukaan näitä Hannes Hynösiä oppireppuuni.