Joulukalenteri

3.

Rakastan Viktor Rydbergin runoa kotitontusta, joka ei saa unta.

Ja Valter Juvan suomennosta siinä liikuttavan kauniissa joululaulussa,

joka aina kuljettaa minut lapsuuteni mummulaan.

Tässä vähemmän tunnettu Yrjö Jylhän suomennos runosta.

<3

Tuima talven on pakkanen, 
tähdet kiiluvat yössä. 
Kansa kartanon hiljaisen 
nukkuu jo, uupunut työssä. 
Verkkaan vaeltaa kiekko kuun, 
lunta täynnä on oksat puun, 
kattojen päällä on lunta. 
Tonttu ei vaan saa unta. 

Ometan ukselle vaiti jää 
harmaana hankea vasten, 
kuuta taivaalla tirkistää 
tuttuna vanhain ja lasten, 
katsoo muuria hongiston 
takana nukkuvan kartanon, 
pohtien iäti uutta 
ongelman salaisuutta. 

Kouransa partaan ja tukkaan vie, 
puistaa päätä ja hilkkaa - 
"ei, tämä pulmista vaikein lie, 
ei, tämä järkeä pilkkaa" - 
heittää, niin kuin jo kiire ois, 
moiset pulmat ja mietteet pois, 
lähtee toimeen ja työhön, 
lähtee puuhiinsa yöhön. 

Aitat tutkii hän peljäten 
lukkojen auki jäävän - 
lehmät lehdoista uneksien 
torkkuvat oljilla läävän. 

Ruuna myös unen heinää syö, 
suitset ja siimat ei selkään lyö: 
seimeensä saa se tuohon 
tuoreen ja tuoksuvan ruohon. 

Lampaat ja vuonat karsinaan 
makuulle jättää ukko. 

Kanatkin nukkuvat orsillaan, 
ylinnä ylpeä kukko. 

Koppiinsa Vahti vainun saa, 
nousee ja häntää heiluttaa, 
tonttu harmajanuttu 
Vahdille kyllä on tuttu. 
Pirttiin puikkii hän nähdäkseen 
isäntäväkensä oivan, 
tietäen heidän siunanneen 
tonttunsa työn ja hoivan; 
sitten hiipii hän lasten luo 
nähdäkseen vesat hennot nuo; 
ken sitä kummeksis juuri: 
hälle se onni on suuri. 

Halki sukujen vaihtuvain 
seuras hän ihmeellistä 
näkyä pienten nukkujain - 
mistä he saapuivat, mistä? 
Polvi varttui ja ahkeroi, 
vanheni, lähti - mut minne, oi? 
Ongelma eessä on jälleen, 
selvittämättä tälleen. 

Viimein jää ladon parveen hän, 
siellä hän vartoo kesää 
tuoksussa heinän lämpimän 
lähellä pääskysen pesää: 
vaikka pääsky nyt poissa on, 
kukkiin noustessa nurmikon 
saapuu se tänne varmaan 
seurassa puolison armaan. 

Silloin se laulaa ja tirskuttaa 
matkamuistoja tieltä, 
mutta ei tunne ongelmaa, 
näin joka vaivaa mieltä. 
Seinän raosta paistaa kuu 
vanhuksen rintaan heijastuu, 
kuunsäde kimaltaa partaan 
tontun miettivän, hartaan. 

Vaiti metsä on lintuineen, 
luonnon mahlat on jäässä, 
koski vain ihan hiljalleen 
pauhaa matkojen päässä. 
Tonttu lumoissa kuutamon 
kuulevinaan ajan virtaa on, 
miettii, minne se vienee, 
missä sen lähde lienee. 

Tuima talven on pakkanen, 
tähdet kiiluvat yöhön, 
kansa kartanon hiljaisen 
nukkuu aamuun ja työhön. 
Verkkaan laskee jo kiekko kuun, 
lunta täynnä on oksat puun, 
kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.